Keltapääkaljukas
| Keltapääkaljukas | |
|---|---|
 | |
| Uhanalaisuusluokitus | |
| |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Varpuslinnut Passeriformes |
| Heimo: | Kaljukkaat Eupetidae |
| Suku: | Kaljukkaat Picathartes |
| Laji: | gymnocephalus |
| Kaksiosainen nimi | |
Picathartes gymnocephalus | |
| Katso myös | |
| |
Keltapääkaljukas (Picathartes gymnocephalus) on kotoperäinen länsiafrikkalainen varpuslintu.
Koko ja ulkonäkö
Lintu on noin 40 cm:n pituinen, tästä pyrstön osuus on 18 cm. Höyhenpuku on päältä harmaa ja alapuolelta valkoinen. Pää on keltainen ja niskassa on suuri musta laikku. Nokka on voimakas, varismainen.
Esiintyminen
Keltapääkaljukas esiintyy vain Guineanlahden rantavaltioissa Ghanassa, Norsunluurannikolla, Guineassa, Liberiassa ja Sierra Leonessa. Lajin kokonaispopulaatioksi arvellaan alle 10 000 yksilöä. Laji on uhanalainen liiallisten metsänhakkuiden seurauksena.
Elinympäristö
Keltapääkaljukkaat elävät erilaisissa metsissä, joskus myös asutuksen tuntumassa.
Lisääntyminen
Keltapääkaljukas pesii yhdyskunnissa, joissa on lintuja muutamasta parista jopa 40 pariin. Pesä on kallioulokkeella, onkalossa tai suuressa puunkolossa. Naaras munii yleensä kaksi munaa. Haudonta kestää 20 päivää ja pesäpoikasaika on 25 päivää. Keskimäärin vain 0,44 poikasta/pesä kasvaa lentokykyiseksi. Lajin poikastuotto on siis huono, mutta koska kaljukkaat elävät kauan, ehtivät ne tuottaa riittävästi jälkeläisiä elinaikanaan, jotta kanta ei sen takia ole vaarassa tuhoutua.[2]
Ravinto
Lajin ravinto koostuu pääosin selkärangattomista, joita se etsii läheltä maanpintaa.
Lähteet
- Kuva (Arkistoitu – Internet Archive)
- Kuvia (Arkistoitu – Internet Archive)
Viitteet
- ↑ BirdLife International: Picathartes gymnocephalus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 11.12.2013. (englanniksi)
- ↑ Pesimäbiologinen tutkimus. Ibis. 2004.