Länsirintama (ensimmäinen maailmansota)
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Länsirintama oli ensimmäisessä maailmansodassa Saksan ja Ranskan välinen rintamalinja, joka vakiintui suunnilleen marraskuussa 1914. Ranskan puolella taisteli monien muiden maiden joukkoja, muun muassa brittejä, belgialaisia ja lopulta myös yhdysvaltalaisia.
Länsirintama syntyi, kun Saksan hyökkäys Ranskaan juuttui paikoilleen. Tämä johtui siitä, että puolustusaseet olivat kehittyneet niin tehokkaiksi, että niillä pystyttiin usein estämään suuret jalkaväen ja ratsuväen hyökkäykset. Lisäksi osapuolten voimasuhteet olivat suunnilleen tasan.
Länsirintamalla käytiin monia suuria taisteluja, joista tunnetuimmat ovat Ypresin, Sommen ja Verdunin taistelut. Ne olivat strategisesti turhia ja tuloksettomia. Länsirintaman jatkuvat miestappiot ja umpikujaan ajautunut sota loivat aikaa myöten sotijamaihin sotaväsymystä ja kapinointihalua.
Sodan lopussa myös Yhdysvallat lähetti joukkojaan länsirintamalle. Länsirintaman paikoilleen jämähtänyt sodankäynti johti panssarivaunun kehittämiseen. Niiden ja aiempaa tehokkaamman taktiikan avulla ympärysvallat mursivat vuonna 1918 ensin länsirintaman ja sen takana olevan Hindenburg-linjan. Merisaarron näännyttämä Saksa antautui.
Länsirintaman synty
Länsirintama oli Benelux-maista Ranskan rajoja myötäillen aina Ranskan, Saksan ja Sveitsin rajalle ulottuva rintamalinja. Ympärysvaltoihin kuuluneen Italian ja keskusvaltoihin kuuluneen Itävalta-Unkarin rajalinjaa Alpeilla ei yleensä lueta länsirintamaan vaan pidetään omana rintamanaan.
Kun taistelevat osapuolet vakiinnuttivat asemiaan, kaivettiin sodan kestäessä alueelle monia juoksuhautaketjuja. Konekivääri oli länsirintaman joukkotuhoase, mutta muutamissa taisteluissa saksalaiset käyttivät muun muassa kemiallisia aseita. Koska länsirintama pysyi pitkään melko vakaana, sanottiin ”länsirintamalta ei mitään uutta”.
Pohjimmainen syy länsirintaman syntyyn oli se, ettei Saksa kyennyt sodan alussa vyöryttämään ranskalaisia muun muassa sen takia, että joukkoja oli liian vähän, eikä niitä osattu käyttää parhaalla mahdollisella tavalla. Ranskan onnistui suurin ponnistuksin pysäyttää Saksan jossain määrin haparoiva eteneminen Marnejoella. Marnen taistelun jälkeen joukot kaivautuivat maahan suojautuakseen konekiväärien ja tykistön tulitukselta. Länsirintaman vakiintumista edelsivät Marnen taistelu ja pohjoisen länsirintaman synty eli ”kilpajuoksu Atlantille”. Konekivääristä tulikin länsirintaman todellinen joukkotuhoase.
Länsirintamalla käytiin 1915–1917 monia valtavia, suuria miestappioita aiheuttaneita taisteluja, joissa kuoli satoja tuhansia sotilaita molemmin puolin. Suuri hyökkäys alkoi tykistön tulivalmistelulla, joka jauhoi vastustajan asemia maan tasalle. Tätä seurasi suuri jalkaväkihyökkäys, joka tyrehtyi puolustajan konekiväärituleen, piikkilankaan ja tykistökeskityksiin. Puolustaja onnistui ajamaan hyökkääjän pois, ja rintama siirtyi muutamia satoja metrejä tai muutaman kilometrin. Varsinkin taistelevista sotilaista suurten taisteluiden on täytynyt tuntua turhilta, mutta laajemmaltikin niitä pidettiin turhana miesten tapattamisena. Näitä taisteluja käytiin, koska haluttiin suorittaa lopullinen läpimurto. Kumpikaan sodan osapuoli ei kyennyt toteuttamaan sellaisia.
Länsirintaman taisteluille (Verdun, Somme) oli tyypillistä, että kumpikin osapuoli yritti pitkään saada yliotetta toisistaan. Varsinkin ranskalaisia joukkoja syöksyi kuolemaan saksalaisten tykistö- ja konekivääritulitukseen. Taistelu jatkui, koska kumpikaan ei luovuttanut. Tappioluvut olivat yleensä hieman Saksan eduksi, koska Saksalla oli paremmin organisoitu, hyvin aseistettu armeija.
Tunnettuja suurtaisteluja
| Taistelu | Vuosi | Ympärysvallat | Saksalaiset |
|---|---|---|---|
| 1. Marne | 1914 | 263 000 | 250 000 |
| Verdun | 1916 | 377 000+ | 336 000+ |
| Somme | 1916 | 623 907 | 465 000+ |
| 2. Aisne | 1917 | 187 000 | 168 000 |
| Michael | 1918 | 255 000 | 239 000 |
Kuuluisimmat länsirintaman taistelut lienevät Saksan aloittama Verdunin taistelu ja ympärysvaltojen aloittama Sommen taistelu, molemmat vuonna 1916. Sommen taistelu on suurimpia historian tuntemia taisteluja. Nivellen operaatio oli suuri, epäonnistunut, etukäteen laajalti arvosteltu hyökkäys 1917 Aisnejoella. Passchendaelen taistelu on myös jäänyt historiaan turhana, suurena taisteluna.
Vuonna 1915 länsirintamalla käytiin kolme Ypresin taistelua, joista toisessa saksalaiset tappoivat 5 000 sotilasta kloorikaasulla. Myös britit ottivat käyttöön kaasuaseen. Kaasunaamarit tekivät kaasut pian melko tehottomiksi. Eräässä tapauksessa sinappikaasua saaneita sotilaita hoitaneet naissairaanhoitajat olivat pökerryksissä ja sairaita seuraavana päivänä.
Kesäkuun 1. päivänä Sommen taistelun ensimmäisenä päivänä kaatui 19 240 englantilaista, ja haavoittui 57 470. 9. huhtikuuta – 16. maaliskuuta 1917 taisteltiin Arrasissa. Brittien tappiot 150 000, Saksan tappiot 100 000. Arrasin taistelu ei johtanut merkittäviin rintaman muutoksiin.
Yhdysvaltojen mukaantulo
Yhdysvaltalaisia joukkoja alkoi olla länsirintamalla kesäkuusta 1917 lähtien yhä enenevissä määrin. Länsirintama liikahti kunnolla vasta 1918, jolloin Saksan hyökkäykset etenivät jonkin verran länteen muutamassa kohdassa, mutta liittoutuneet hyökkäsivät pian takaisin. Saksalaisia alkoi sodan lopussa antautua liittoutuneille yhä enemmän.
Miksi rintamat juuttuivat paikoilleen?
Paikoilleen juuttuminen johtui erikoisesta sotatekniikan kehityksen vaiheesta, jossa puolustusaseet olivat hyökkäysasetta voimakkaampia. Toinen syy oli joukkojen tasaväkisyys: vaikka jompikumpi osapuoli hyökkäsi suurin voimin, puolustaja kykeni panemaan hyökkääjiä vastaan suurista tappioista huolimatta. Monesti hyökkäyksestä varoitti parikin päivää kestänyt valtava tykistön suorittama tulivalmistelu, jolla pyrittiin jauhamaan vastustajan juoksuhaudat maan tasalle. Pitkän tulivalmistelun kestäessä ehdittiin paikalle saada joukkoja. Koska hyökkääjä pyrki läpimurtoon, taistelut venyivät joskus kuukausien mittaisiksi.
Kummankaan osapuolen sodanjohto ei myöntänyt epäonnistumista useidenkaan hyökkäysaaltojen jälkeen. Juoksuhautojen ja piikkilankojen yli kulkemaan kykenevää panssariasetta ei alussa ollut, ja sodan edetessä se oli kehittymätön. Konekivääri esti nopeasti liikkuvat ratsuväen ja jalkaväen hyökkäykset, ja pysäytti rintaman paikoilleen. Toisaalta kymmeniä kiloja painavat konekiväärit olivat vaikeita kuljettaa hyökkäävän jalkaväen mukana. Molemmat sodan osapuolet käyttivät joissain taisteluissa taistelukaasua, mutta tämäkään ase ei auttanut näitä murtamaan pysyvää, linnoitettua rintamalinjaa, vaan se johti kaasunaamarien käyttöönottoon.
Saksan armeija onnistui surmaamaan vastustajan sotilaita suhteessa enemmän kuin ympärysvaltojen armeijat, ja saksalaiset juoksuhaudat olivat länsivaltojen juoksuhautoja siistimpiä. Saksalla oli enemmän tykistöä kuin Ranskalla. Läntiset sotilaat olivat vuorotellen etulinjassa, reservissä ja ”levossa” muun muassa hoitamassa huoltokuljetuksia.
Tykistö ja kranaatinheittimet kaatoivat vastustajia eniten, seuraavaksi eniten konekivääri. Rintamalinjojen välisen ei-kenenkään-maan olot olivat epäinhimilliset: oli normaali taisteluun kuuluva kauhu, tykkien ja vierellä räjähtelevien kranaattien aiheuttama, maastossa lojui joissain paikoissa ehjiä ja silpoutuneita ruumiita, raajoja ja sisälmyksiä. Ruumiita käytettiin joskus suojana. Ympäristö saattoi olla mutainen, liejuisia lammikoita kranaattien möyhentämässä maastossa. Konekivääritulitus uhkasi tappaa tai jättää kituliaasti kuolemaan. Piikkilankaan jäi helposti kiinni. Kranaatti saattoi räjähtäessään hävittää miehen kuin savuna ilmaan. Hyökkäyksen aikana ei yhteys muihin pelannut; sotilaat menettivät ajan ja paikan tajun; hyökättiin vain eteenpäin niin pitkälle kun päästiin.
Elämää juoksuhaudoissa
Syöpäläisiä, rottia, piikkilankaa, kranaatteja, mutaa, ruumiita, verta, bunkkereita, savukkeita, säilykkeitä, sontaa, luoteja, tulta ja rautaa. Sitä oli sota. Se on paholaisesta. - saksalainen Otto Dix[1]
Juoksuhauta saattoi olla pelkkä matala kaivanto tykkitulen mylläämässä maastossa tai huolellisesti rakennettu osa laajaa verkostoa. Kylmyys talvella ja kuumuus kesällä loivat omat ongelmansa.
Itse maasto saattoi olla liejua ja juoksuhauta täyttyä vedellä ainakin osin huolimatta pumpuista ja kuivatuskanavista.
Itse taistelussa olot olivat monesti todella helvetilliset tykkien, konekiväärien sekä muiden aseiden tulen alla. Taistelu piti miehiä jatkuvassa pelossa. Kuumaisemaa muistuttavassa maastossa näkyi hajonnutta tavaraa, mätäneviä ruumiita ja niiden osia. Ypresin seuduilla moni haavoittunut hukkui veden täyttämiin kranaattikuoppiin.
Juoksuhaudoissa oli syöpäläisiä ja rottia, jotka levittivät tauteja. Sairaanhoito oli huonoa – varsinkin suurhyökkäyksissä haavoittuneen vieminen hoitoon saattoi kestää kolme päivää, mikä aiheutti pahoja tulehduksia, ja johti raajojen amputointiin. Vihollisen haavoittuneita vankeja saatettiin surmata joukoittain käsikranaatein, jos nämä eivät kyenneet kävelemään. Omat lääkintämiehet saattoivat ryöstää haavoittuneita ja kaatuneiden henkilökohtaisten tavaroiden ryöstö oli rintaman tapa. Varsinkin Ranskan sairaanhoitosysteemi meni suurhyökkäyksissä tukkoon. Joillain seuduilla hyökkäävät sotilaat upposivat mutaan ja liukuivat veden ja liejun täyttämiin kranaattikuoppiin hukkumaan. Saviseen liejuun uppoava kranaatti saattoi toisaalta osuessaan jäädä räjähtämättä.
Rivimiesten ja upseerien välit eivät yleensä olleet hyvät. Koska yksiköissä oli kuolleisuus monesti suurta, ei kiinteitä ystävyyssuhteita ehtinyt syntyäkään. Upseereja kuoli suhteessa enemmän kuin tavallisia sotilaita. Ainakin joillain rintaman osilla rivimiehet veljeilivät yli rintaman, vaihtoivat lahjoja jouluna ja välttivät ampumasta kohti.
Vastoin yleistä luuloa elämä länsirintamalla ei ollut pelkkää väistämättömään, kivuliaaseen kuolemaan vievää taistelua nälissään rottien keskellä, mätänevien ruumiinosien hajussa etulinjan kranaatti- ja luotisateessa ja kuolemaa. Riippuen aselajeista juoksuhaudoissa vietettiin 20–66 % ajasta, keskimäärin puolet.[2] Päiväkirjojen perusteella brittisotilaat taistelivat etulinjassa harvemmin kuin tähän asti on oletettu. Lisäksi 90 % länsirintamalle lähteneistä brittisotilaista palasi takaisin. Brittisotilaat viettivät juoksuhaudoissa vain puolet ajastaan, etulinjassa kuudesosan. Pahimmat kauhunäytelmät tapahtuivat joissain suurissa taisteluissa, esimerkiksi Sommen taistelun ensimmäisenä päivänä[3].
Vuoden 1918 taistelut
Vuonna 1918 länsirintama aaltoili. Näin tapahtui, koska taistelutaktiikka ja aseistus olivat kehittyneet sodan kuluessa. Ympärysvallat ottivat lopulta käyttöön tehokkaan panssarivaunun. 21. maaliskuuta 1918 saksalaiset aloittivat operaatio Michaelin, jolla he pyrkivät työntämään ympärysvallat pois Hindenburg-linjalta. Tämä ja näitä seuraavat operaatiot etenivät, mutta läpimurtoa ei saavutettu.
Vuoden 1918 elokuussa asetelmat alkoivat muuttua, 8. elokuuta ympärysvallat hyökkäsivät Amiensissa aloittaen ”satapäiväisen hyökkäyksen”. Näillä oli Amiensissa kymmenen divisioonaa ja 500 panssarivaunua. Panssarit olivat menestys. Läpimurto onnistui noin 25 kilometrin levyisellä rintamalla, ja päivän lopussa saksalaisten kuolleiden, haavoittuneiden ja kadonneiden luku oli 30 000, ympärysvaltojen vain 6 500. Elokuun 8. päivä 1918 olikin Saksan armeijalle musta päivä.
Hyökkäys jatkui vielä kolme päivää ilman mainittavaa menestystä, ja 10. elokuuta hyökkääjän ammukset loppuivat. Ympärysvallat hyökkäsivät onnistuen Sommessa 21. elokuuta – 3. syyskuuta 1918 ajamaan saksalaiset Hindenburg-linjalle, joka ulottui Cernystä Aisnejoelta Arrasiin. Liittoutuneet mursivat Hindenburg-linjan syys-lokakuussa 1918. Taistelu linjasta alkoi 18. syyskuuta 1918 ja se onnistui, koska hyökkääjä käytti juoksuhautojen murtamiseen kykeneviä panssareita. Hindenburg-linja oli vallattu 10. lokakuuta 1918. Viimeinen taistelu, Meusen-Argonnen taistelu, käytiin Verdunista pohjoiseen ja luoteeseen 26. syyskuuta – 11. marraskuuta 1918. Tämä oli suurin yhdysvaltalaisten sodassa käymä taistelu saksalaisia vastaan. Hyökkäys eteni alussa 11 kilometriä kahdessa päivässä. 4. lokakuuta hyökkäys uusittiin, jolloin 308. pataljoona jäi joksikin aikaa pitämään rintamalinjaa viestiyhteyksien katkettua ilman ruokaa, riittävää aseistusta ja vettä vihollisen tykistötulen alle.
Viimeinen hyökkäys alkoi 11. marraskuuta kello 10.30. Se ehti kestää vain puoli tuntia, sillä sota länsirintamalla päättyi 11. marraskuuta 1918 kello 11.00.
Galleria
-
Länsirintama elokuu 1914 -
-
-
-
-
-
-
Katso myös
Lähteet
- Ferguson, Niall: Julma sota. WSOY, 2003. ISBN 951-0-26710-4.
- Pendergast, Tom, Pendergast, Sara & Slovey, Christine (ed.): World War I: Almanac. Gale Group, 2002. ISBN 0-78765476-0. (englanniksi)
- Prior, Robin & Wilson, Trevor: The First World War. Cassell & Co, 2001. ISBN 0-30435984-X. (englanniksi)
- Torbacke, Jarl: ”Mussolinin sota”, Ensimmäinen ja toinen maailmansota, s. 245–246. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13623-2.
Viitteet
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Länsirintama (ensimmäinen maailmansota) Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||