Primal Scream

Primal Scream
Primal Scream
Primal Scream
Tiedot
Toiminnassa 1984–
Tyylilaji pop, elektroninen musiikki, tekno, psykedeelinen rock, acid house, rock and roll, punk, noise, funk, soul, gospel, country, kokeellinen rock
Kotipaikka Skotlanti Glasgow, Skotlanti
Laulukieli englanti
Jäsenet

Bobby Gillespie – laulu, Simone Marie Butler – basso, Darrin Mooney – rummut
Entiset jäsenet

Gary ”Mani” Mounfield, Andrew Innes, Robert ”Throb” Young
Levy-yhtiö

Columbia Records
Creation Records

Aiheesta muualla
primalscream.net

Primal Scream on skotlantilainen, Glasgow'ssa 1980-luvun alussa perustettu rockyhtye, joka on urallaan kokeillut monia erilaisia musiikkityylejä. Yhtyeen ainoa pysyvä elementti on ollut solisti ja perustajajäsen Bobby Gillespie, joka tunnetaan myös The Jesus and Mary Chain -yhtyeen entisenä rumpalina. Primal Scream on tunnettu kyvystään yhdistellä eri musiikkityylejä, kuten psykedeelistä rockia, elektronista musiikkia ja garage rockia.[1]

Yhtyeen läpimurtoalbumi Screamadelica (1991) yhdisti rockin ja acid house -vaikutteet, ja siitä tuli yksi 1990-luvun merkittävimmistä brittiläisistä albumeista. Albumi voitti Mercury Music Prize -palkinnon ja teki yhtyeestä kansainvälisesti tunnetun.[1] Primal Scream on esiintynyt Suomessa viimeksi vuonna 2011 The Circus -yökerhossa Helsingissä. Seitsenhenkinen kokoonpano esitti tuolloin Screamadelican kokonaisuudessaan.[2]

Primal Screamin ura

Yhtyeen perustaminen

Primal Scream sai alkunsa vuonna 1982, kun laulaja Bobby Gillespie ja koulukaveri Jim Beattie alkoivat tehdä musiikkia yhdessä. Gillespie soitti samoihin aikoihin rumpuja The Jesus and Mary Chain -yhtyeessä. Primal Screamiin liittyi pian basisti Robert ”Throb” Young, kitaristi Stuart May, rumpali Tom McGurk ja perkussionisti Martin St. John. Heidän päävaikutteensa oli tuolloin Byrdsin heleä folk/rock, joka kiinnosti myös toista Gillespien koulutoveria, Alan McGeeä. McGee oli juuri perustanut Creation Records -levy-yhtiön, ja hän kiinnitti bändin levy-yhtiölleen. Primal Screamin ensimmäinen single ”All Fall Down” / ”It Happens” julkaistiin vuonna 1985. Pian tämän jälkeen Andrew Innes liittyi bändiin toiseksi kitaristiksi.

Primal Scream suosio brittinuorten keskuudessa herätti myös Warner Brosin kiinnostuksen. 1980-luvulla suuret levy-yhtiöt, kuten Warner, alkoivat toimia jakelijoina pienemmille yhtiöille pitääkseen silmällä kasvavaa vaihtoehtorock-skenen kehitystä. Warnerin alamerkki Elevation julkaisi yhtyeen albumin Sonic Flower Groove vuonna 1987.[3] Albumilla oli selkeästi kuultavissa 1960-luvun pop-vaikutteita. Yhtye mainitsi haastatteluissa esikuvakseen 1960-luvun yhtyeet kuten The Seedsin, 13th Floor Elevatorsin ja The Byrdsin.[3]

Shindig lehden haastattelussa vuonna 2024 Bobby Gillespie kertoi: ”Meillä oli 60-luvun vaikutteita, mutta emme halunneet olla yksi niistä bändeistä, jotka yrittävät saada kaiken kuulostamaan 60-luvulta. Halusimme tuoda mukaan myös jotain 80-luvulta.”[4] Levyä seurasi vuonna 1989 julkaistu yhtyeen nimeä kantanut suoraviivainen glam rock -albumi Primal Scream. Tämän jälkeen Creation levy-yhtiö julkaisi Primal Screamin ”Ivy Ivy Ivy” -singlen.[3] Molemmat levyt saivat ristiriitaisen vastaanoton mediassa.[1]

Screamadelica

Primal Screamin johtohahmo, laulaja Bobby Gillespie vuonna 2009.

1980-luvun lopulla Britannian underground-musiikkia hallitsivat acid house ja tekno. Primal Scream lumoutui uudesta tanssimusiikista ja pyysi tuottaja Andrew Weatherallia miksaamaan yhtyeen musiikkia. Weatherall muokkasi yhtyeen äänityksiä täysin uusiksi. Sen seurauksena yhtyeen uudesta ”Loaded”-kappaleesta tuli hitti – sen katsottiin mediassa tuoneen rock’n’rollin tanssilattialle ja tanssimusiikin rockpiireihin.[1] Kun ”Loaded” nousi hitiksi, yhtye siirrettiin toiseen Warnerin alayhtiöön, New Yorkin Sire Recordsiin, joka vastasi sen levityksestä Yhdysvalloissa.[3] Seurasi raskas kiertuejakso, joka oli välttämätön uran kehityksen kannalta. Yhtye kiersi Isoa-Britanniaa kasvavan suosion saattelemana.[3]

Kolmatta albumiaan, Screamadelica, varten Primal Scream työskenteli Weatherallin ja Hugo Nicholsonin kanssa, jotka käytännössä loivat uuden albumin soundin, Mukaan saatiin myös entinen Rolling Stones -tuottaja Jimmy Miller. Lopputuloksena oli yhdistelmä tanssimusiikkia, dubia, teknoa, acid housea, poppia ja rockia. Yhtyeen omien sävellysten lisäksi albumilla oli cover-versio Roky Ericksonin säveltämästä 13th Floor Elevators -yhtyeen kappaleesta ”Slip Inside This House”. Albumi julkaistiin keväällä 1991, ja se merkitsi käännekohtaa yhtyeen uralla. Albumi rikkoi musiikillisia rajoja ja sen katsottiin tuoneen teknoa ja housea valtavirtaan. Levy teki Primal Screamista kansainvälisen sensaation. Screamadelica oli valtava kaupallinen menestys, ja se voitti vuoden 1992 Mercury Music Prize -palkinnon.[1]

Erilaisia musiikkityylejä

Screamadelican julkaisun jälkeen bändi yllätti kuuntelijansa vaihtamalla tyyliä väsymättä: vuoden 1994 Give Out But Don’t Give Up tarjosi yleisölle perinteistä rockia, funkia ja soulia. Yhtye pyrki lisäämään kaupallista vetovoimaansa palkkaamalla George Clintonin sekä Atlantic Recordsin tuottajaveteraani Tom Dowdin, joka oli työskennellyt muun muassa Aretha Franklinin, Rod Stewartin, Lynyrd Skynyrdin ja Allman Brothersin kanssa. George Clinton toi yhtyeen soundiin gospel- ja funk -vaikutteita.[3]

”Rocks”-kappale nousi yhtyeen siihen mennessä korkeimmalle listasijoitukselle (sija 7 Britanniassa). Albumin julkaisun jälkeen Primal Scream lähti mukaan Depeche Mode -yhtyeen Yhdysvaltain-kiertueelle. Yhtye palkkasi myös uuden basistin Gary ”Mani” Mounfieldin.[5]

Vuonna 1997 yhtye julkaisi elektronista musiikkia sisältäneen Vanishing Point -albumin.[1] Albumi sai innoitusta vuoden 1971 samannimisestä elokuvasta. Sen myötä julkaistiin singlet ”Kowalski”, ”Star” ja ”Burning Wheel”. Samana vuonna julkaistiin myös Echo Dek -albumi, joka sisälsi vaihtoehtoisia miksauksia Vanishing Pointin kappaleista.[5] Tammikuussa 2000 yhtye julkaisi kuudennen albumin XTRMNTR, joka tarjosi kuulijoille aggressiivista ja kokeellista noise-musiikkia. Vaikka levyä pidettiin epäkaupallisena, NME-musiikkilehti sijoitti albumin kolmanneksi 2000-luvun parhaat albumien listallaan.[5] Sitä seurasi vuonna 2002 julkaistu Evil Heat, jonka tuotantoon osallistui jälleen Andrew Weatherall. Albumilta julkaistiin single ”Some Velvet Morning”, jolla lauloi supermalli Kate Moss.[1][5]

Vuonna 2006 julkaistiin perinteistä rockia ja kantri-vaikutteita yhdistänyt Riot City Blues -albumi.[1] Levyn ensimmäinen single ”Country Girl” nousi Britannian singlelistalla viidenneksi. Albumilla vieraili myös The Kills -yhtyeen vokalisti Alison Mosshart, joka lauloi Bobby Gillespien kanssa dueton kappaleessa ”Dolls”. Vuonna 2008 julkaistiin Beautiful Future -albumi, joka sisälsi yhteistyötä Josh Hommen kanssa.[5] Vuonna 2012 yhtyeen basisti Mani jätti yhtyeen keskittyäkseen The Stone Rosesin paluuseen, ja väliaikaisten basistien jälkeen hänen tilalleen tuli Simone Marie Butler. Yhtye julkaisi nyt albumit More Light (2013) ja Chaosmosis (2016). Vuonna 2018 julkaistiin vuoden 1994 Give Out But Don’t Give Up -albumin vaihtoehtoisia miksauksia sisältänyt kokoelma Give Out But Don’t Give Up: The Original Memphis Recordings. Vuonna 2019 ilmestyi myös kokoelmalevy Maximum Rock ‘n’ Roll: The Singles. [1]

Bobby Gillespie julkaisi vuonna 2021 omaelämäkertakirjan Tenement Kid. Vuonna 2023 bändi julkaisi Reverberations (Travelling in Time) -kokoelman, joka sisälsi sen ensimmäisten singlejen kappaleet sekä harvinaisia BBC:n radioäänityksiä. Samaan aikaan Gillespie alkoi työstää uutta musiikkia eri lähestymistavalla – kirjoittaen kappaleet yksin akustisen kitaran kanssa. Lopputuloksena syntyi poliittisesti kantaaottava, vuoden 2024 albumi Come Ahead.[1]

Sire Records -yhtiön tiedotteen mukaan Bobby Gillespie näkee Primal Screamin tehtävän terapeuttisena: ”Musiikin parantava voima on valtavasti aliarvostettu. Se on tapa purkaa jännitteitä, päästää myrkyt ulos kehosta. Musiikki on tapa rakastaa ihmisiä ja esimerkki siitä, miten hyviä voimme olla. Se on vapautuksen muoto, ja missä on vapautta, siellä on toivoa. Meidän toivomme on tehdä outoja ja kauniita levyjä, jotka vievät prosessia askeleen pidemmälle.”[3]

Diskografia

Studioalbumit

  • Sonic Flower Groove (1987)
  • Primal Scream (1989)
  • Screamadelica (1991)
  • Give Out But Don't Give Up (1994)
  • Vanishing Point (1997)
  • XTRMNTR (2000)
  • Evil Heat (2002)
  • Riot City Blues (2006)
  • Beautiful Future (2008)
  • More Light (2013)
  • Chaosmosis (2016)
  • Come Ahead (2024)

Kokoelmat ja re-mixit

  • Echo Dek (re-mix) (1997)
  • Dirty Hits (kokoelma) (2003)
  • Shoot Speed - More Dirty Hits (kokoelma) (2004)
  • Live In Japan (2004)
  • Maximum Rock'n'Roll: The Singles (2019)

Lähteet

  1. ↑ a b c d e f g h i j Erlewine, Stephen Thomas: Primal Scream biography All Music. Viitattu 2.2.2025.
  2. ↑ Mikko Aaltonen: Euforinen soundisalaatti. (Konserttiarvio) Helsingin Sanomat, 2. syyskuuta 2011, nro 239, s. C4. Helsinki: Sanoma.
  3. ↑ a b c d e f g Anderson, Paul E.: Primal Scream Biography musicianguide.com. Viitattu 9.2.2025.
  4. ↑ Ruddock, Martin: High Velocity. Shinding, 17.11.2024. Silverback Publishing.
  5. ↑ a b c d e Primal Scream 18.1.2025. Last.fm. Viitattu 2.2.2025.

Aiheesta muualla

Tämä yhtyeeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.