Venäjän SFNT:n kommunistinen puolue

Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan kommunistinen puolue
Коммунистическая партия Российской Советской Федеративной Социалистической Республики

Perustettu 19. kesäkuuta 1990
Lopetti 6. marraskuuta 1991 (virallisesti)
Pääsihteeri Ivan Polozkov
Valentin Kuptsov (1991–1993)
Ideologia kommunismi
marxismi-leninismi
isovenäläinen nationalismi
Poliittinen kirjo äärivasemmisto
Osoite Moskova
Äänenkannattaja Pravda
Värit punainen
Emopuolue Neuvostoliiton kommunistinen puolue
Nuorisojärjestö Komsomol

Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan kommunistinen puolue ( ven. Коммунистическая партия Российской Советской Федеративной Социалистической Республики, Kommunistitšeskaja partija Rossijskoj Sovetskoj Federativnoj Sotsialistitšeskaja Respubliki KP RSFSR ) oli viimeisin ja lyhytaikaisin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) jäsenpuolueista. Yleisesti "Venäjän kommunistisena puolueena"[1] tunnettu Venäjän SFNT:n alueen kattanut puolue perustettiin kesäkuussa 1990.[2] Se oli myös NKP:n jäsenpuolueista suurin: perustettaessaan sen jäsenistö muodosti noin 58 prosenttia koko NKP:n jäsenkunnasta.[3] Poliittisesti puolue oli Gorbatšovin hallintoa vastustaneiden vanhoilliskommunistien tukikohta.

Venäjän SFNT:n kommunistisen puolueen suora seuraaja on nykyinen Venäjän federaation kommunistinen puolue (KPFR), joka katsoo samalla siten olevansa myös Neuvostoliiton kommunistisen puolueen seuraaja.[4]

Tausta

Historiallisesti Venäjän SFNT oli ainoa neuvostotasavalta, jolla ei ollut omaa kommunistista puoluettaan, koska Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli alkujaan ollut Venäjän kommunistinen puolue (bolsevikit). Puolueeseen kuuluva Venäjän SFNT:n kansalainen oli NKP:n suorajäsen. Vuonna 1947 NKVD itse asiassa syytti Leningradin jutun epäiltyjä aikeista perustaa Venäjän SFNT:lle oma puolue.[2][5]

Vuonna 1989 NKP:n Gorbatšovin-vastainen siipi käynnisti hankkeen autonomisen Venäjän SFNT:n kommunistisen puolueen perustamiseksi.[2] Kesäkuussa 1989 Galina Litvinova julkaisi Naš sovremennikissä artikkelin, jossa väitettiin venäläisten taantuneen neuvostoaikana ja vaadittiin Venäjän SFNT:n kommunistisen puolueen keskuskomitean perustamista.[6][7]

Valmistelut

Venäjän SFNT:n kommunistinen puolue syntyi Leningrad-lähtöisten apparatšikkien ja isovenäläisten kansallispatrioottien liittoumana. Yhdistynyt työväenrintama oli yksi uuden puoluejärjestön keskeisistä tukijoista.[8]

Gorbatšovilla oli vaikeuksia yrittää estää venäläisen puoluejärjestön muodostamista. Monet NKP:n venäläisjäsenistä, jotka eivät välttämättä olleet kovan linjan vanhoilliskommunistien kannattajia, tukivat pyrkimyksiä venäläisen puoluejärjestön perustamiseksi. Gorbatšovin aloitteesta perustettiin vuoden 1989 lopulla kommunistisen puolueen RSFSR-toimisto, jonka tarkoituksena oli estää itsenäisen Venäjän kommunistisen puolueen muodostuminen. Tämä ei kuitenkaan pysäyttänyt kysyntää ja vaatimuksia Venäjän SFNT:n oman puolueen perustamiselle. Vasta perustettu RSFSR-toimistokin vaati Venäjän SFNT:n kommunistisen puolueen perustamista. Tämä kehityskulku oli nöyryyttävää Gorbatšoville, koska se osoitti, ettei tämä enää täysin hallinnut puolueorganisaatiota.[2]

Ennen uuden puoluejärjestön perustamista keskusteltiin uuden puolueen nimestä. Tšetšeenien ja inguušien ASNT:n kommunistit halusivat uuden puolueen olevan pelkän Venäjän sijaan koko federaation eli SFNT:n kommunistinen puolue. Puoluekokous päätettiin jakaa kahteen istuntokertaan, jotka järjestettiin ennen ja jälkeen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 28. puoluekokouksen.[9]

Ensimmäinen puoluekokousistunto

Venäjän SFNT:n kommunistisen puolueen perustamiskokouksen ensimmäinen istunto alkoi Moskovassa 19. kesäkuuta 1990.[9] [10] Puoluekokoukseen osallistui 2768 edustajaa. Pääsihteeriksi oli kolme ehdokasta: 1. sihteeri Valentin Kuptsov, Ivan Polozkovin ja Oleg Lobovin (Armenian kommunistisen puolueen 2. sihteeri). Gorbatšovin ja koko yleisliittolaisen johdon tukema Kuptsov kärsi kovan tappion. Hän sai vain 343 puoltoääntä, kun taas 2 278 edustajaa äänesti vastaan. Polozkov sai 1 017 puoltoääntä ja 1 604 vastaan, kun taas Lobov sai 848 ääntä ja 1 773 ääntä vastaan. Toinen äänestyskierros järjestettiin Polozkovin ja Lobovin välillä. Polozkov sai 1396 ääntä ja Lobov 1066. Perustajakokouksen ensimmäinen istunto päättyi 23. kesäkuuta 1990.

Polozkov oli Krasnodarista kotoisin oleva kovan linjan kannattaja.[10] Valintansa jälkeen Polozkov yritti etääntyä Nina Andrejevan edustaman jyrkimmän linjan kannattajista, ja yritti hakea sovittelijan roolia Gorbatšovin, Boris Jeltsinin ja Venäjän SFNT:n kommunistisen puolueen välillä.[2]

Toinen istunto

Venäjän SFNT:n kommunistisen puolueen perustamiskokouksen toinen istunto pidettiin 4. syyskuuta - 6. syyskuuta 1990. Toisessa istunnossa valittiin puolueeseen 272 keskuskomitean jäsentä ja 96 keskusvalvontakomission jäsentä. Tähänmennessä poliittinen kamppailu oli kärjistynyt. Polozkov kehotti Venäjän SFNT:n kommunisteja vastustamaan Jeltsinin hallituksen suunnitelmia kapitalismin palauttamiseksi. RSFSR: n kommunistisella puolueella oli noin 40% paikoista juuri perustetussa Venäjän SFNT:n korkeimmassa neuvostossa. [11]

Poliittinen asema

Uuden puolueorganisaation pääryhmät olivat reformistit, vanhoilliset ja venäläisnationalistit. Polozkovilla oli tärkeä asema puolueen määrittelemisessä perestroikan vastaisena oppositiona. [12] Hänen passiivinen johtamistyylinsä altisti kuitenkin hänet hyökkäyksille joka suunnasta, Venäjän SFNT:n korkeimman neuvoston edustajat syyttivät häntä lempeydestä Gorbatsovia kohtaan, kun taas Kaliningradin kommunistit arvostelivat häntä Jeltsin-vastaisuudesta. [13]

Venäjän SFNT:n kommunistisen puolueen perustaminen loi järjestöongelmia Neuvostoliiton kommunistiselle puolueelle, koska puolueiden jäsenmaksut oli tarkoitus maksaa jäsenpuolueelle. Jotkut alemman tason puolueorganisaatiot kuitenkin jatkoivat jäsenmaksujen maksamista suoraan yleisliittolaiselle puolueelle protestoiden näin kovan linjan johtamaa Venäjän SFNT:n kommunistista puoluetta.. [14] Puolueesta tuli Isänmaallisten voimien koordinointikomitean jäsen. Komitea kampanjoi maaliskuun 1991 kansanäänestyksen puolesta.[15]

Polozkovin erottaminen

Polozkov erotettiin Venäjän SFNT:n kommunistisen puolueen johdosta 6. elokuuta 1991 kolme päivää sen jälkeen, kun hän oli kutsunut Gorbatšovia petturiksi. Kuptsov nimitettiin puolueen uudeksi pääsihteeriksi. [16]

Puolueen kieltäminen

Vanhoillisten vallankaappausyrityksen epäonnistuttua jäsentasavallat kielsivät paikalliset kommunistipuolueensa. Näin teki myös Jeltsin, joka antoi 23. elokuuta 1991 asetuksen "Venäjän SFNT:n kommunistisen puolueen toiminnan keskeyttämisestä'". Kaksi päivää myöhemmin asetus nro 90 määräsi puolueen toiminnan lakkautettavaksi ja sen varat siirrettäväksi Venäjän SFNT:lle. Marraskuun 6. päivä 1991 Jeltsin antoi lopullisen asetuksen puolueen lakkauttamista kieltäen käytännössä jo lopetetun puolueen. [17] [18]

Venäjän SFNT:n kommunistisen puolueen lakkauttaminen aloitti Venäjän perustuslakituomioistuimen ensimmäisen ja sen toimintahistorian pisimmän oikeusjutun. Tuomistuin teki lopulta päätöksen, jonka mukaan presidentin antamat asetukset olivat laillisia ja Venäjän SFNT:n kommunistinen puolue ei ollut erillinen osa Neuvostoliiton kommunistisesta puolueesta vaan sen osa, mutta siltikään Venäjän SFNT:n kommunistisen puolueen puolueorgaaneja ei voinut pitää vastuullisena NKP:n toiminnasta. Huolimatta siitä, että Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli kielletty, ei se estänyt kommunistisen puolueen toimintaa Venäjällä.

Näin ollen 14. helmikuuta 1993 toisessa ylimääräisessä puoluekokouksessa perustettiin Venäjän federaation kommunistinen puolue, joka julisti itsensä Venäjän SFNT:n kommunistisen puolueen seuraajaksi.[19] Uudeksi puoluejohtajaksi tuli Gennadi Zjuganov,[16] joka oli ollut Venäjän SFNT:n kommunistisen puolueen ideologinen sihteeri ja pääsihteeristön jäsen.[20]

Venäjän Federaation kommunistinen puolue on tällä hetkellä suurin ja merkittävin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen seuraajapuolueista.

Lähteet

  1. ↑ O'Connor, Kevin. Intellectuals and Apparatchiks: Russian Nationalism and the Gorbachev Revolution. Lanham, MD: Lexington Books, Rowman & Littlefield, 2006. p. 165.
  2. ↑ a b c d e Harris, Jonathan. Subverting the System: Gorbachev's Reform of the Party's Apparat, 1986–1991. Lanham, MD: Rowman & Littlefield, 2005. pp. 110–3.
  3. ↑ Backes, Uwe. Communist and Post-Communist Parties in Europe. Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht, 2008. 437
  4. ↑ https://kprf.ru/party/
  5. ↑ Buttino, Marco. In a Collapsing Empire: Underdevelopment, Ethnic Conflicts and Nationalisms in the Soviet Union. Milano: Feltrinelli, 1993. p. 61
  6. ↑ http://www.hrono.ru/libris/lib_l/litvinova_nac.html
  7. ↑ O'Connor, Kevin. Intellectuals and Apparatchiks: Russian Nationalism and the Gorbachev Revolution. Lanham, MD: Lexington Books, Rowman & Littlefield, 2006. p. 148
  8. ↑ O'Connor, Kevin. Intellectuals and Apparatchiks: Russian Nationalism and the Gorbachev Revolution. Lanham, MD: Lexington Books, Rowman & Littlefield, 2006. pp. 178–9.
  9. ↑ a b Ogushi, Atsushi. The Demise of the Soviet Communist Party. London: Routledge, 2008. pp. 100–1
  10. ↑ a b White, Stephen, Graeme J. Gill, and Darrell Slider. The Politics of Transition: Shaping a Post-Soviet Future. Cambridge, ENG, UK: Cambridge University Press, 1993. p. 132
  11. ↑ Harris, Jonathan. Subverting the System: Gorbachev's Reform of the Party's Apparat, 1986–1991. Lanham, MD: Rowman & Littlefield, 2005. p. 128
  12. ↑ O'Connor, Kevin. Intellectuals and Apparatchiks: Russian Nationalism and the Gorbachev Revolution. Lanham, MD: Lexington Books Rowman & Littlefield, 2006. pp. 179, 223, 291
  13. ↑ Harris, Jonathan. Adrift in Turbulent Seas: The Political and Ideological Struggles of Ivan Kuz'mich Polozkov. Center for Russian and East European Studies, Univ. of Pittsburgh, 1993. p. 26
  14. ↑ Ogushi, Atsushi. The Demise of the Soviet Communist Party. London: Routledge, 2008. pp. 121–2.
  15. ↑ O'Connor, Kevin. Intellectuals and Apparatchiks: Russian Nationalism and the Gorbachev Revolution. Lanham, MD: Lexington Books, Rowman & Littlefield, 2006. p. 250
  16. ↑ a b O'Connor, Kevin. Intellectuals and Apparatchiks: Russian Nationalism and the Gorbachev Revolution. Lanham, MD: Lexington Books, Rowman & Littlefield, 2006. p. 265
  17. ↑ Ogushi, Atsushi. The Demise of the Soviet Communist Party. London: Routledge, 2008. p. 147
  18. ↑ Ra'anan, Uri, Keith Armes, and Kate Martin. Russian Pluralism, Now Irreversible? New York: St. Martin's Press, 1992. pp. 82–3.
  19. ↑ American University (Washington, D.C.), and Moskovskiĭ gosudarstvennyĭ universitet im. M.V. Lomonosova. Demokratizatsiya: The Journal of Post-Soviet Democratization, Volume 4. Washington, DC: Quality Press of the Southern Tier, 1996. p. 174
  20. ↑ Lentini, Peter. Elections and Political Order in Russia: The Implications of the 1993 Elections to the Federal Assembly. Budapest, HU: Central Europ. Univ. Press, 1995. p. 274