Karenit

Karenit
Merkittävät asuinalueet
 Myanmar
 Thaimaa
Kielet karenilaiset kielet
Uskonnot animismi, buddhalaisuus, kristinusko

Karenit ovat Thaimaan ja Burman rajamailla asustava kansa.[1] Burmassa kareneja on arviolta yli 3 miljoonaa, vaikkakin viimeisin väestönlaskenta on tehty vuonna 1931. Suuri osa Burman kareneista asuu Karenin osavaltiossa alueilla, mutta heitä elää myös muissa maan osavaltioista.[2]. Thaimaassa kareneja asuu noin puoli miljoonaa, ja he ovat maan suurin vuoristokansa.[3] Karen on itsessään yläkäsite useille eri ryhmille, joita ovat esimerkiksi pwot, sgawit ja kayanit

Historia

Karenian asuinalueet Burmassa ja Thaimaassa kartalla punaisella.

Karenian varhainen historia on huonosti tunnettu ja esimerkiksi heidän muuttoliikkeistään on useita eri teorioita. Joka tapauksessa heidän esi-isänsä tulivat todennäköisesti pohjoisesta muuttaen ehkäpä Keski-Aasian ylängöltä etelään ja lopulta Kiinan puolelta Kaakkois-Aasian puolelle. 700-luvulta säilyneissä historiallisissa lähteissä mainitaan cacrawit, jotka on yhdistetty karenian sgaawien alaryhmään. 1200-luvulta säilyneessä lähteessä käytetään puolestaan termiä Karyan, joka saattaa viitata kareneihin. 1600-luvun thailähteissä puhutaan kariangeista, mutta heidän taustansa on epäselvä. 1700-luvulta eteenpäin heistä alkoivat kirjoittaa länsimaiset lähetyssaarnaajat. Karenit olivat shanien, burmalaisten ja monien alaisuudessa. 1700-luvun loppupuolella karenit myös perustivat omia itsenäisiä alueitaan. Punaisten karenien eli kayahien perustamat kolme ruhtinaskuntaa säilyivät 1800-luvun alulta brittivallan aikaan saakka Burmassa.[2]

KNU:n lippu. Järjestö on käynyt sotaa Burman hallintoa vastaan vuodesta 1949.

Kareninationalismi alkoi muodostua liikkeenä 1900-luvun alussa ja sen syntymiseen vaikuttivat paljolti kristityt lähetyssaarnaajat. Koulujen ja lukutaidon kautta kareneja nousi merkittäviin asemiin brittien siirtomaahallinnossa. Vuonna 1928 karenijohtaja Sir San C. Po esitti vaatimuksia karenian autonomisesta alueesta. Toisen maailmansodan sytyttyä karenit säilyivät kuitenkin uskollisina brittien siirtomaavallalle näiden taistellessa japanilaisia vastaan Burmassa.[2] Brittihallinnon aikana heillä oli ollut oma pataljoona Burman armeijassa:[4] 1940 heitä oli miesvahvuudesta 22 %, kun burmalaisia oli vain 12 %.[5] Burmalaisten, joiden kansallisia pyrkimyksiä Japani tuki, ja karenien välille syntyikin näin välirikko. Sodan jälkeen britit alkoivat valmistella Burman itsenäisyyttä ja Karen National Union eli KNU ajoi jälleen kareneille autonomiaa.[2] Burman itsenäistyttyä vuonna 1948 he saivat omat edustajansa hallitukseen[6]. Karenin osavaltio perustettiin vuonna 1952 pääkaupunkinaan Pa-an. Vuoden 1964 rauhanneuvottelujen myötä pääkaupungin nimi vaihdettiin perinteisempään muotoon Kawthoolei. KNU on kuitenkin käynyt sittemmin sissisotaa hallintoa vastaan vuodesta 1949 lähtien. Yhteenottojen myötä monet ovat siirtyneet pakolaisiksi Thaimaan Mae Hon Sonin provinssin puolelle.[2]

Kulttuuri

Karen-naisia.

Karenit ovat perinteisesti harjoittaneet kaskiviljelyä. Tärkeimpiin viljeltyihin kasveihin lukeutuu riisi. Sen lisäksi kasvatetaan esimerkiksi teetä, puuvillaa, tupakkaa ja pippureita. Maanviljelyn ohella harjoitetaan edelleen metsästystä, keräilyä ja kalastusta. Kotieläiminä pidetään vesipuhveleita, sikoja, kanoja ja koiria. Karenit tunnetaan myös norsujen pyynnistä. Suuri osa kesytettyjen norsujen käsittelijöistä Thaimaassa ja Burmassa onkin kareneja.[2]

Karenit olivat alkuaan animisteja, joiden mytologiassa oli kertomus uudesta valkoisesta jumalasta:[7] tätä kertomusta amerikkalaiset baptistit käyttivät tehokkaasti hyväkseen ja luotuaan kieleen aakkoset he käänsivät Raamatun kareniksi.[6] Kristityt lähetyssaarnaajat vaikuttivat etenkin Burman puolella. Virallisia tarkkoja lukuja uskontojen harjoittajien määristä ei kuitenkaan ole. Suuri osa Burman puolella olevista sgaweista on baptisteja ja suuri osa kayaheista katolilaisia. Thaimaan puolella suurin osa on sen sijaan buddhalaisia ja animisteja, kristittyjä on vähemmistö.[2]

Lähteet

  • Heikkilä-Horn, M, Miettinen, J.O: Kaakkois-Aasia. Historia ja kulttuurit. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2000. ISBN 951-1-15771-X.

Viitteet

  1. ↑ Heikkilä-Horn, s. 20
  2. ↑ a b c d e f g Paul Hockings: Encyclopedia of World Cultures - v. 5. East and Southeast Asia, s. 124-129. G.K. Hall & Company, 1993. (englanniksi)
  3. ↑ Heikkilä-Horn, s. 241
  4. ↑ Heikkilä-Horn, s. 169
  5. ↑ Heikkilä-Horn, s. 174
  6. ↑ a b Heikkilä-Horn, s.173
  7. ↑ Heikkilä-Horn, s. 35

Aiheesta muualla