Rooman valtakunnan tuho

Länsi-Rooman viimeinen keisari Romulus Augustulus luovuttaa kruununsa Odovakarille. Kuva kirjasta Young Folks' History of Rome (1880).

Rooman valtakunnan tuholla tarkoitetaan tapahtumia jotka johtivat Rooman valtakunnan jakautumiseen Länsi-Roomaan ja Itä-Roomaan, sekä lopulta Länsi-Rooman tuhoon. Rooman valtakunnan rappio ja tuho on historiantutkimuksen kannalta ongelmallinen tapahtumasarja, koska sille ei ole olemassa mitään yksittäistä syytä. Historiantutkijat ovat esittäneet lukuisia teorioita Rooman valtakunnan rappion ja tuhon syistä. Teoriat voidaan jakaa rappeutumisteorioihin ja katastrofiteorioihin.[1]

Rappeutumisteoriat

Talouden rappeutuminen

Verotus ja hinta- ja palkkasääntely

Diocletianus (keisarina 284–305 jaa.) aloitti valtiolle kalliita rakennus- ja armeijaprojekteja. Tämän rahoittamiseksi hän korotti veroja. Verot tuhosivat keskiluokan ja kaupankäynti melkein loppui. Vuokraviljelijät (colonus) ja pienviljelijät eivät pystyneet maksamaan velkojaan ja heistä tuli käytännössä maaorjia. Maatilat tyhjenivät ja pellot metsittyivät. Konstantinuksen (306-337) aikana säädettiin viljelijän pakoyrityksen rangaistukseksi orjuuden kaltaiset olot, joissa viljelijä pantiin rautoihin tekemään pakkotyötä.[2]

Keisarit myös vähensivät rahojen hopeapitoisuutta ja painoivat paljon uusia kolikoita. Tämä aiheutti 15 000 prosentin inflaation. Diocletianus yritti estää inflaation määräämällä yli tuhannen tuotteen enimmäishinnat kuolemantuomion uhalla. Moni tuottaja lakkasi myymästä ja kaupankäynti lähes loppui. Toiset myivät kalliimmalla salaa mustassa pörssissä. Diocletianus luopui vallasta (305) ja vähitellen hintoja ei enää valvottu.[2]

Johtava antiikin Rooman taloushistorioitsija, Michael Ivanovich Rostovtzeff, kertoo, että hinta- ja palkkasääntelyä oli käytetty usein myös ennen ja jälkeen Diocletianuksen. Diocletianuksen hintasääntely johti pahaan pulaan, ja väkijoukot saattoivat tappaa myyjiä saadakseen tavarat. Muodollisesti lakia ei kumottu. Myös korkea verotus vähensi työntekoa, säästämistä, investointeja ja kauppaa.[3]

Pakkoammatit ja maaorjuus

Diocletianus kiristi verotusta, määräsi velvoitteita eri ammateille, esimerkiksi kapteenit kuljettamaan viljaa ilmaiseksi ja takaamaan toimitukset omaisuudellaan. Hän määräsi ammatit periytyviksi isiltä pojille. Sosiaalinen liikkuvuus pysähtyi, innovaatiot, hieno taide ja suuret keksinnöt lakkasivat valtion säädellessä kaikkea.[2]

Tässä komentotaloudessa kaikkien piti palvella valtiota ilmaiseksi paitsi valtion työntekijöiden. Ihmiset ostivat lahjuksilla itselleen valtion virkoja niin, että valtion palkallisia oli enemmän kuin veronmaksajia.[2]

Maanviljelyn rapistuminen

Rooman valtakunnan talous perustui alun perin vapaiden talonpoikien omavaraiseen maanviljelyyn. Rooman valtakunnan laajentuessa ja vaurastuessa Etelä-Italiaan syntyi suurtiloja, joiden omistajat olivat joko senaattorisukuisia, korkea-arvoisia sotilaita tai vauraita liikemiehiä. Suurtilojen eli latifundiumien tuotanto perustui pitkälti orjien ja pientilallisten talonpoikien työhön. Suuritilojen myötä maanomistus ja maasta saatu tuotto keskittyi Rooman yläluokalle. Tämä johti ennen pitkää perinteisen talonpoikien omavaraisen maanviljelyn vähenemiseen ja talonpoikien aseman heikentymiseen.[4] Rooman valtakunna ollessa laajimmillaan alettiin maataloustuotantoa siirtää Rooman provinsseihin. Provinsseissa tuotetut maataloustuotteet laskivat elintarvikkeiden hintoja Etelä-Italiassa ja Rooman kaupungissa. Paikallinen tuotanto ei enää kannattanut ja Rooman kaupungissa kansalle jaettiin jopa ilmaista viljaa.

Orjien määrän väheneminen valloitussotien hiipuessa

Rooman valloitussotien loppuminen johti orjien määrän vähenemiseen. Rooman ulkomaankauppaa rajoittivat korkeat tullit ja harvat paikat joissa kaupankäynti oli sallittua. Orjien ostaminen ulkomailta oli siis huomattavasti kalliimpaa kuin valloitettujen kansojen orjuuttaminen. Orjien määrän väheneminen ja siitä johtunut maatalouden tuotannon lasku johtivat Rooman 200-luvun kriisiin. Joidenkin tulkintojen mukaan Rooman valtakunnan rappio alkoi juuri orjien hintojen noususta.[5]

Yhteiskunnan rappeutuminen

200-luvun kriisin aikana Rooman valtion merkitys muuttui. Niin kutsutun sotilasanarkian aikana vuosina 235–284 legioonien komentajat taistelivat keskenään ja Rooman keisari vaihtui pahimmillaan 40 vuoden aikana 12 kertaa. Sotilaskeisarien aikana 27 keisarista peräti 17 murhattiin. Pax romanan (27 eaa–180) aikana Rooman legioonat oli pyritty sijoittamaan valtakunnan ulkorajoille, josta niillä oli etäisyyksistä johtuen vain vähän mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. 200-luvun kriisin aikana keskenään taistelevat legioonat siirtyivät takaisin Rooman ydinalueille ja alkoivat vaikuttaa koko yhteiskuntaan yhä voimakkaammin. Keisari Diocletianus uudisti Rooman legioonat ja valtionhallintoa. Samalla Diocletianus keskitti vallan tiukasti itselleen, jolloin Rooman yhteiskunnallinen vapaus romuttui. Diocletianus julisti itsensä Herraksi ja Jumalaksi jota kaikkien kansalaisten oli palvottava. Keisarin salainen poliisi valvoi yhteiskuntaa ja kristittyjä vainottiin ankarasti.[1]

Keisari Konstatinus Suuri kyllästyi jatkuvien sisäisten konfliktien köyhdyttämään ja levottomaan Italiaan ja siirsi Rooman pääkaupungin vuonna 330 Mustanmeren rannalle Bysantioniin, joka nimitettiin keisarin mukaan Konstattinopoliksi. Konstantinus Suuri halusi varmistaa Rooman tulevaisuuden luomalla sille vakaan hallinnon. Tämän vuoksi hän aloitti yhteistyön vainottujen kristittyjen kanssa ja laillisti kristinuskon vuonna 313. Tämä kehitys johti lopulta siihen, että kristinusko julistettiin Bysantin valtionuskonnoksi vuonna 390. Pääkaupungin ja keisarin siirtyminen Konstantinopoliin sekä kristinuskon yleistyminen johtivat vääjäämättä Rooman itä- ja länsiosien välisen yhteistyön romahtamiseen. Rooman lopullinen jakautuminen Itä- ja Länsi-Roomaan tapahtui vuonna 395 keisari Theodosius I:n kuoltua.[6]

Legioonien rappeutuminen

Alun perin asevelvollisista koostuneet Rooman legioonat alkoivat 200-luvulle tullessa koostua yhä enemmän ulkomaalaisista palkkasotureista. Roomalaiset itse suhtautuivat valtakunnan ulkopuolelta tulleisiin barbaareihin hyvin ylimielisesti. Vieraista kansoista kuten germaaneista, maureista ja syyrialaisista kootut legioonat eivät välttämättä pitäneet Roomaa puolustamisen arvoisena, vaan olivat uskollisia sille sotapäällikölle joka maksoi heidän palkkansa. Tämä kehitys johti siihen, että Rooman legioonat eivät olleet enää uskollisia Rooman valtiolle. Rooman valtakunnan sisäinen hajaannus laski legioonien tehokkuutta. 200-luvulla Rooman legioonat kärsivät useita suuria tappioita. Ne eivät enää pystyneet turvaamaan valtakunnan rajoja, jolloin ulkomaalaiset kansat alkoivat valloittaa Rooman valtakunnan alueita kansainvaellusten aikana.[7]

Katastrofiteoriat

Epidemiat ja lyijy juomavedessä

Talousvaikeudet, jatkuvat sisäiset konfliktit, orjien väheneminen ja talonpoikien aseman huononeminen romahduttivat Rooman hyvinvointivaltion. Rooman väkiluku kääntyi laskuun 200-luvulle tultaessa. Väestökatoa edesauttoivat useat rajut tautiepidemiat. Joidenkin tulkintojen mukaan roomalaisten vesijohdoissa eristeenä käyttämä lyijy myrkytti juomaveden suurissa kaupungeissa, mikä johti sairauksien rajuun lisääntymiseen.[1]

Katso myös

Lähteet

  1. ↑ a b c Heikonen Esko, Ojakoski Matti & Väisänen Jaakko: Lukion historia. Muutosten maailma 1. Ihminen, ympäristö ja kulttuuri, s. 79. Werner Söderström OY, 2002.
  2. ↑ a b c d Else Christensen ja Niels-Peter Granzow Busch: Verotus musersi Rooman (11/2021, sivut 34-39) Historia-lehti. 7.7.2021.
  3. ↑ How Roman Central Planners Destroyed Their Economy Foundation for Economic Education. 5.10.2016.
  4. ↑ Heikonen Esko, Ojakoski Matti & Väisänen Jaakko: Lukion historia. Muutosten maailma 1. Ihminen, ympäristö ja kulttuuri, s. 65-67. Werner Söderström OY, 2002.
  5. ↑ Heikonen Esko, Ojakoski Matti & Väisänen Jaakko: Lukion historia. Muutosten maailma 1. Ihminen, ympäristö ja kulttuuri, s. 65, 67,75-77. Werner Söderström OY, 2002.
  6. ↑ Heikonen Esko, Ojakoski Matti & Väisänen Jaakko: Lukion historia. Muutosten maailma 1. Ihminen, ympäristö ja kulttuuri, s. 77-79. Werner Söderström OY, 2002.
  7. ↑ Heikonen Esko, Ojakoski Matti & Väisänen Jaakko: Lukion historia. Muutosten maailma 1. Ihminen, ympäristö ja kulttuuri, s. 59-60, 77,79. Werner Söderström OY, 2002.