Saksan sosiaalidemokraattinen puolue

Osa artikkelisarjaa
Sosiaaliliberalismi
Käsitteet Ammattiliitto Egalitarismi Fair Deal Internationalismi Hyvinvointivaltio Kansalaisoikeudet Keynesiläinen taloustiede Kolmas tie Klassinen taloustiede Kulttuuriliberalismi New Deal Osuuspankki Oikeudenmukaisuusteoria Progressivismi Progressiivinen vero Tasa-arvo Samaa sukupuolta olevien avioliitto Sekatalous Solidaarisuus Sosiaalidemokratia Sosiaalinen markkinatalous Suhdannevaihtelu Talousliberalismi Työväenliike Utilitarismi Valtiososialismi Vapaakauppa
Filosofit Arnold Brentano Bentham Beveridge Bobbio Bosanquet Carlyle Clark Dewey Dickens Durkheim Dworkin Fouillée Hill Green Hobhouse Hobson James Kant Kelsen Keynes Krugman Mill Nussbaum Popper Rawls Sen Spencer
Poliitikot Abzug Addams Atatürk Biden Brandeis Bourgeois Carter B. Clinton H. Clinton Conyers Du Bois Dukakis Friedan Galbraith Gore J. Jackson Johnson King Jr. J. F. Kennedy La Follette Lewis Lloyd George Long McGovern Moore Mossadeq Nader Obama Pelosi Reich Reuther Roh F. D. Roosevelt T. Roosevelt Schlesinger Sontag Steinem Trudeau Truman Vidal Wallace Wilson
Organisaatiot AFL-CIO ACLU AHA DDP FPO NAACP SDP (Saksa) STCC Työväenpuolue Uudet demokraatit Yhdysvaltain demokraattinen puolue
Katso myös Poliittinen keskusta Progressiivisuuden kausi Keskusta-vasemmisto Kristillisdemokratia Sosiaalidemokratia
n k m

Saksan sosiaalidemokraattinen puolue^[4] (myös kirjoitusmuodossa Saksan sosialidemokraattinen puolue^[5]) (saks. Sozialdemokratische Partei Deutschlands, lyh. SPD) on Saksan toiseksi vanhin poliittinen puolue ja toinen maan kahdesta pääpuolueesta kristillisdemokraattisen CDU/CSU:n ohella.

Historia

Vuosina 1863–1914

Saksan sosiaalidemokraattinen puolue pitää perustamispäivänään 23. toukokuuta 1863, jolloin Ferdinand Lassalle perusti Saksan yleisen työväenyhdistyksen (saks. Allgemeiner Deutscher Arbeiterverein, ADAV). Vuonna 1869 August Bebel ja Wilhelm Liebknecht perustivat Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen (saks. Sozialdemokratische Arbeiterpartei), joka yhdistyi työväenyhdistyksen kanssa 1875. Samana vuonna laadittiin puolueen ensimmäinen toimintaohjelma, Gothan ohjelma.

Sosiaalidemokraattien kannatus nousi Saksassa seuraavina vuosikymmeninä nopeasti. Puolueen toimintaa rajattiin 1878 vallankumoukselliseksi ymmärretyn luonteensa vuoksi, mutta toimintaoikeudet palautettiin 1890. Vuoden 1891 Erfurtin ohjelmassa linjattiin puolueen tavoitteeksi siirtyminen sosialismiin. Kapitalismin tuho ja sosialistinen vallankumous olivat joka tapauksessa lähellä, joten riittäisi, kun sosiaalidemokraatit pyrkisivät sitä odottaessaan parantamaan työväenluokan asemaa laillisten uudistusten avulla. Kysymys vallankumouksesta ja kapitalismin romahtamisesta jakoi pian ohjelman julkaisun jälkeen sosiaalidemokraatit kolmeen leiriin.

Yhtäällä oli Eduard Bernsteinin edustama revisionismi, joka sai aikaa myöten yhä enemmän kannatusta. Bernstein lakkasi uskomasta kapitalismin pikaiseen romahtamiseen ja pyrki osoittamaan, ettei ortodoksimarxilainen tulkinta enää pitänyt paikkaansa. Bernsteiniläinen suuntaus tuli tunnetuksi myös nimellä oikeistososiaalidemokratia ja vastaa perinteisistä suuntauksista parhaiten SPD:n nykylinjaa.

Häntä vastaan asettui puolueen keskitietä edustanut Karl Kautsky. Kautsky oli hyvin keskeinen hahmo sosialistisessa liikkeessä. Hän laati laajalle levinneen virallisen Luokkataistelu-kommentaarin puolueen Erfurtin ohjelmaan, jonka lokakuun vallankumoukseen 1917 asti katsottiin edustavan oikeaoppista sosialistista teoriaa. Kautsky uskoi vahvasti kapitalismin romahdukseen, mutta vaati SPD:n pitäytyvän reformistisessa roolissa.

Näistä molemmista vasemmalle sijoittui Rosa Luxemburgin johtama ryhmä, joka piti vallankumouksellisen toiminnan hylkäämistä pahana virheenä ja porvarillisen valtion myötäilynä. Luxemburg piti myös kapitalismia tuhoon tuomittuna, mutta revisionistista uudistuspolitiikkaa korkeintaan sen elinikää pitkittävänä toimintana.

Saksan sosiaalidemokraattinen puolue oli Toisen internationaalin merkittävin puolue ja suurin kansallinen jäsenjärjestö. Internationaalin sodanvastainen toiminta sai paljon kiitosta ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosina. Kuitenkin suursodan syttyessä monet sosiaalidemokraattiset puolueet, SPD etunenässä, päätyivät tukemaan hallitustensa sotapolitiikkaa. Tämä johti Toisen internationaalin hajoamiseen vuonna 1915.

Maailmansotien aikana

Elokuussa 1914 Saksa julisti sodan Venäjälle. Valtiopäivien tarkoituksena oli sen jälkeen myöntää sotaluotot armeijan varustamiseksi. Tästä luotonannosta päätettäessä sosiaalidemokraatit jakautuivat kahtia: Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg kannattajineen vastustivat Saksan keisarikunnan sotapolitiikan tukemista, kun taas Karl Kautsky (huomattavasti monilukuisimpine) kannattajineen tuki sitä. Sosiaalidemokraattien valtiopäiväryhmä päätyi tukemaan sotaluottoja yksimielisesti. Puolueen linjasta ja sen julistamasta linnarauhasta (saks. Burgfrieden) huolimatta lukuisat sosiaalidemokraatit säilyttivät pasifistisen asenteensa sotaan, heidän joukossaan Eduard Bernstein. Puolueen sodanvastainen vasen siipi erosi lopulta Hugo Haasen johdolla ja perusti vuonna 1917 Saksan itsenäisen sosiaalidemokraattisen puolueen (USPD), johon monet SPD:stä siirtyivät.

Sotaa vastustaneista vasemmistososialisteista muodostui lisäksi SPD:n ulkopuolelle äärivasemmistolainen Spartakistiliitto. Spartakistit pitivät 29. joulukuuta – 31. joulukuuta 1918 valtakunnallisen kokouksen, jonka perusteella perustettiin Saksan kommunistinen puolue (KPD) 1. tammikuuta 1919. Vasemmistososiaalidemokraattien USPD hajosi, kun osa sen jäsenistä liittyi kommunisteihin vuonna 1920 ja loput palasivat emopuolueeseen vuonna 1922.

Keisarikunnan romahtaessa sodan lopussa 9. marraskuuta 1918 valta käytännöllisesti katsoen ojennettiin SPD:lle. Jo ennen sotaa suurimman valtiopäiväryhmän muodostanut puolue sai hallitusvallan käsiinsä, kun Friedrich Ebert muodosti uuden tilapäisen hallituksen, kansanvaltuutettujen neuvoston. Kun spartakistit yrittivät tammikuussa 1919 sosialistista vallankumousta, hallitus torjui sen armeijan ja porvarillisten järjestyskaartien avulla. Spartakistien johtajat Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg murhattiin kansalaislevottomuuden lopussa. Poliittisessa vastuussa spartakistien kapinan tukahduttamisesta oli puolustusministerinä toiminut sosialisti Gustav Noske. Spartakistien kapinan tukahduttaminen teki sosialistien ja entisten vasemmistososialistien, sittemmin kommunistien väleistä sovittamattomat Weimarin tasavallan loppuajaksi. Kommunistisesta näkökulmasta Noske oli luokkapetturi, mikä loi käsitteen noskelaisuus: ministerisosialistit voivat käyttää aseellista voimaa kommunisteja vastaan näiden yrittäessä sosialistista vallankumousta.

SPD oli merkittävä puolue koko Weimarin tasavallan ajan. Yhdessä poliittisen keskustan puolueiden kanssa se muodosti niin sanotun Weimarin koalition, joka tuki tasavaltaista hallitusmuotoa ja oli hallitusvallassa katkonaisesti vuosien 1919 ja 1930 välillä. Ebert oli tasavallan ensimmäisenä presidenttinä vuosina 1919–1925. Sosiaalidemokraateista valtakunnankanslereina toimivat Philipp Scheidemann (1919), Gustav Bauer (1919–1920) ja Hermann Müller (1920, 1928–1930).

Sisäisten ristiriitaisuuksien repimän Weimarin tasavallan romahdus alkoi, kun valtakunnankansleri Franz von Papen syrjäytti poikkeussäädöksellä sosiaalidemokraatti Otto Braunin johtaman Preussin hallituksen 20. heinäkuuta 1932 ja nimesi itsensä tilapäiseksi Preussin hallituksen johtajaksi. Seuraavana vuonna Adolf Hitler nimitettiin valtakunnankansleriksi ja hänen pyrkiessään hankkimaan laajemmat valtaoikeudet, SPD oli ainoa puolue, joka 23. maaliskuuta 1933 äänesti valtalakia (saks. Ermächtigungsgesetz) vastaan. SPD:n edustusto ei kuitenkaan kyennyt estämään tätä prosessia ja natsit kielsivät puolueen 1933. Seuraavat kaksitoista vuotta puolueen aktiivit viettivät vainottuina tai maanpaossa.

SPD:n roolista vuosina 1914–1933 on esitetty useita näkemyksiä. Puoluetta on ennen kaikkea vasemmalta katsoen pidetty ”opportunistisena” ja sitä on syytetty sosialististen aatteiden myymisestä antaessaan tukensa keisarikunnan sodalle. Toisaalta sosiaalidemokraatit ottaessaan hallitusvastuun vaikeina sodanjälkeisinä vuosina, ja profiloituessaan kansalliseksi puolueeksi internationalistisen kustannuksella, saivat ottaa niskoilleen Saksan toistuvat arvovaltatappiot, jotka seurasivat ensimmäistä maailmansotaa ja Versailles’n rauhaa.

Kylmän sodan aikana

SPD luotiin uudelleen toisen maailmansodan jälkeen. Uudelleenperustettu puolue piti tärkeänä korostaa omaa kansallismielisyyttään. Sen tavoitteena oli Saksan kaikkien miehitysvyöhykkeiden yhdistäminen, kun taas vallassa ollut poliittinen oikeisto ajoi ennen kaikkea Länsi-Saksan sitomista länteen. Sodanjälkeisen Saksan liittotasavallan suurimmat erot olivatkin enemmän ulko- kuin sisäpoliittisia.

SPD:n imagoa uudistettiin muutenkin voimakkaasti sodanjälkeisinä vuosina. Puolue poisti pitkään kuolleena kirjaimena säännöissään mainitun vallankumouksellisuuden periaatteen vuonna 1956. Imagonkohennus kantoi hedelmää vuonna 1966, kun kristillisdemokraattien (CDU) ja vapaiden demokraattien (FDP) valtaa pitänyt koalitio hajosi ja CDU otti SPD:n hallituskumppanikseen.

Liittokansleriksi valittiin kristillisdemokraatti, entinen natsi Kurt Georg Kiesinger, jonka takia sosiaalidemokraatteja kritisoitiin vasemmiston piirissä hallitukseen menosta. Yhteishallitus jäi kuitenkin lyhytikäiseksi, kun seuraavissa, vuoden 1969 vaaleissa SPD nousi suurimmaksi puolueeksi ja pääsi FDP:n tuella maan johtoon. Puolue säilytti asemansa kanslereiden Willy Brandt ja Helmut Schmidt aikana vuosina 1969–1982. Vuoden 1982 vaaleissa CDU–FDP-koalitio palasi valtaan ja piti sitä hallussaan Saksojen yhdistymiseen asti.

Neuvostoliiton Saksan-miehitysvyöhykkeellä olleet SPD:n osastot liitettiin siellä toimiviin Saksan Kommunistisen Puolueen osastoihin 1946 ja uuden puolueen nimeksi tuli Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue. Sen sijaan Neuvostoliiton Berliinin-miehitysvyöhykkeellä (Itä-Berliini) sosiaalidemokraatit kieltäytyivät yhdistymästä kommunisteihin ja siellä toiminta kiellettiin. Saksan demokraattisen tasavallan ilmapiirin vapautuessa vuoden 1989 lopulla sosiaalidemokraattinen puoluetoiminta alkoi uudelleen sulautuen Saksojen yhdistyttyä vanhaan SPD:hen.

Saksojen yhdistymisen jälkeen

Saksojen yhdistyttyä vuonna 1990 SPD pysyi oppositiopuolueena idästä tulleista äänestäjistä huolimatta. Puolueen puheenjohtaja Oskar Lafontaine pettyi sosiaalidemokraatteihin vuonna 1995, erosi marraskuussa ja siirtyi huomattavasti vasemmalle. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Gerhard Schröder, joka johti puolueen voittoon syyskuussa 1998 järjestetyissä vaaleissa 40,9 % äänisaalilla. Syyskuun 2002 vaaleissa SPD sai 38,5 % äänistä ja voitti niukasti.

Schröder aloitti vuonna 2003 Agenda 2010 -uudistusohjelman, jonka tavoitteena on uudistaa Saksan sosiaaliturvaa ja työmarkkinoita. Siihen kuuluivat veroleikkaukset ja sosiaaliturvan, eläkkeiden ja työttömyyskorvauksien leikkaukset. Ohjelmaa pidettiin oikeistolaisena ja osa SPD:n jäsenistöstä jätti puolueen, näkyvimpänä Lafontaine. Eronnut vasemmisto muodosti 2005 WASG-vaalilistan ja yhdistyi PDS:n kanssa Vasemmisto-puolueeksi 2007. Entisen Itä-Saksan SED:in seuraajana pidetyn Vasemmisto-puolueen kanssa tehtävän yhteistyön mahdollisuutta pidettiin varsinkin Länsi-Saksassa pitkään tabuna.

Eurovaalit 2004 olivat SPD:lle katastrofi, vaivainen 21,5 % äänisaalis oli alhaisin vuosikymmeneen.

Syyskuun 2005 vaaleissa SPD (222 paikkaa) tai CDU/CSU (226) eivät kumpikaan saaneet tarpeeksi paikkoja muodostaakseen hallituksen kumppaniensa kanssa, eikä SPD suostunut yhteistyöhön Die Linkspartei/PDS:n kanssa, mikä pakotti kaksi suurinta puoluetta muodostamaan hallituksen keskenään, ns. suuren koalition. Schröder ilmoitti jäävänsä hallituksen ulkopuolelle. Hallituksen kansleriksi tuli kristillisdemokraatti Angela Merkel.

Heikon kannatuksen kanssa kamppaileva SPD piti syyskuun 2008 alussa ylimääräisen puoluekokouksen, jonka jälkeen ilmoitettiin että puolueen ehdokas kansleriksi on ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier. Puheenjohtaja Kurt Beck ilmoitti seuraavana päivänä erostaan.^[6]

Vaikka puolueen kannatus on vaihdellut dramaattisestikin vuosien saatossa, on sillä ollut aina vahva tukijoukko suurissa kaupungeissa ja teollistuneissa osavaltioissa. SPD on maailman vanhimpia sosiaalidemokraattisia puolueita ja sitä on jo toista vuosisataa pidetty sosiaalidemokraattisen liikkeen tärkeänä suunnannäyttäjänä.

Etenkin suhteet Vasemmisto-puolueeseen ovat olleet kiistakysymys SPD:ssa.

Hessenin tammikuun 2008 vaaleissa tulos päättyi niukkaan SPD:n voittoon. Pääministeriehdokas Andrea Ypsilanti sopi Die Linken tukevan SPD:n ja vihreiden hallitusta. Sopimuksen jälkeen neljä SPD:n ehdokasta kaatoi hallitusyhteistyön. Jumiutuneen tilanteen vuoksi päädyttiin uusiin vaaleihin tammikuussa 2009, jossa sosiaalidemokraattien kannatus romahti keskinäisen riitelyn jälkeen.^[7][8][9] Ennen elokuun 2009 osavaltiovaaleja Steinmeier ilmoitti julkisesti hallitusyhteistyön Vasemmiston kanssa olevan mahdollista osavaltiotasolla.^[10][11]

Vuonna 2011 järjestetyissä osavaltiovaaleissa SPD:n kannatus nousi. Esimerkiksi Mecklenburg-Vorpommernin osavaltiossa SPD:n äänisaalis nousi noin 37 prosenttiin. Myös Vasemmisto-puolue ja Vihreät lisäsivät kannatustaan. Kaikissa osavaltiovaaleissa kristillisdemokraattien johtama oikeistohallitus koki tappion ja liberaalidemokraattinen FDP menetti runsaasti paikkoja.

SPD:n puheenjohtajaksi valittiin tehtävästä luopuneen Sigmar Gabrielin tilalle maaliskuussa 2017 Martin Schulz.^[12] Syyskuussa 2017 pidettiin liittopäivävaalit, joissa CDU ja CSU keräsivät yhteensä 33 prosenttia äänistä ja saavat liittopäiville 246 paikkaa. Paikkoja liittopäiville tuli yhteensä 709. Toiseksi eniten ääniä sai sosiaalidemokraattinen puolue SPD, joka sai 20,5 prosenttia äänistä ja 153 paikkaa. Tulos oli puolueelle huonoin sitten toisen maailmansodan.^[13] Maaliskuun 2018 alussa SDP:n jäsenet päättivät hyväksyä yhdessä CDU:n kanssa neuvotteleman hallitusohjelman, joka tarkoitti samalla Merkelin jatkamista liittokanslerina.^[14] Schulzin seuraajaksi tuli huhtikuussa 2018 Andrea Nahles, joka kuitenkin ilmoitti 2. kesäkuuta 2019 eroavansa puolueen europarlamenttivaaleissa kärsimän tappion (sai 15,8 prosenttia äänistä) vuoksi.^[15]

Vaalitulokset

Puheenjohtajat

Saksan sosialistinen työväenpuolue (SAP)

Saksan sosiaalidemokraattinen puolue (SPD)

Lähteet

Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saksan sosiaalidemokraattinen puolue.

• SPD:n kotisivu (saksaksi)

n k m Saksan puolueet Liittopäivät SPD (206) Unioni (197) CDU (152) CSU (45) Liittouma 90/Vihreät (118) Vapaa demokraattinen puolue (92) Vaihtoehto Saksalle (83) Vasemmisto (39) SSW (1)