Todistuksen taakka

Todistuksen taakka eli todistamisen taakka (lat. onus probandi) tarkoittaa perusteluvelvollisuutta: väitteen esittäjä on velvollinen esittämään perustelut väitteensä tueksi. Todistustaakan epistemologinen käsite on erotettava todistustaakan oikeustieteellisestä käsitteestä, joka määrittyy oikeuskäytäntöjen mukaan.

Todistustaakka oikeustieteessä

Normaalisti todistustaakka eli velvollisuus perusteluilla ja todisteilla oikeuttaa väite kuuluu väitteen esittäjälle.[1] On kuitenkin tilanteita, joissa todistustaakka on oikeustieteessä käännetty. Niitä ovat riskien välttämiseen liittyvät tilanteet. Esimerkiksi ympäristölainsäädännössä keskeinen varovaisuusperiaate kääntää todistustaakan sen tahon kannettavaksi, joka katsoo, että tämä tai tuo riittävän vaaralliseksi katsottu käytäntö on vaaraton.[2]

Todistustaakan siirtäminen ja argumentum ad ignorantiam

Jos väitteen esittäjä siirtää todistustaakkansa vastapuolelle katsoessaan, että väite on tosi ellei sitä ole osoitettu epätodeksi, on tämä argumentointivirhe nimeltä argumentum ad ignorantiam. Väitteen katsotaan olevan tosi, jos sitä ei ole todistettu epätodeksi tai olevan epätosi, jos sitä ei ole todistettu todeksi.[3] Molemmissa tapauksissa katsotaan virheellisesti, että todistustaakka kuuluu vastapuolelle.

Esimerkkejä argumentaatiosta, jossa sovelletaan todistustaakan käsitettä

Usein todistustaakkaan vedotaan erilaisissa skeptisissä argumenteissa, joilla pyritään kritisoimaan horoskooppeja, rajatietoa ennustamista tai muita arvostelijoiden näennäistieteenä pitämiä oppeja.[4][5] Tällaisia ei voida osoittaa varmuudella vääräksi. Kriitikoiden mukaan kyseisten kannattajat esittävät, että kun oppia ei voi varmuudella kumota, se lisää opin uskottavuutta. Toistustaakan perusteella voidaan vain todeta, ettei uskomusten oikeuttamiseksi ole riittävää evidenssiä.

Jos joku väittää, että Jumalaa ei ole olemassa, koska sitä ei ole todistettu, hän siirtää virheellisesti todistustaakan vastapuolelle. Vastaavasti, jos joku väittää, että Jumala on olemassa, koska vastakohtaa ei ole todistettu, hänkin siirtää virheellisesti todistustaakan vastapuolelle.[3][6] Väite voi olla tosi, vaikka sitä ei ole oikeaksi todistettu ja epätosi, vaikka virheellisyyttä ei ole todistettu.

Ympäristölainsäädäntöön ja varovaisuusperiaatteeseen liittyvien kysymysten lisäksi todistustaakan esitetään olevan käännetty tai epäsymmetrinen monissa muissa tilanteissa. Esimerkiksi konservatiiviset filosofit ovat perinteisesti argumentoineet, että esitettäessä erilaisia moraalisia tai muita kulttuurin perustaviin käytäntöihin tai arvoihin liittyviä uudistuksia, todistustaakka näiden turvallisuudesta tai harmittomuudesta olisi aina sen kannettavana, joka uudistuksia esittää, eli perinteisen katsannon ei tarvitsisi perustella itseään ja perusteluvelvollisuus kuuluisi aina vain uudistuksien esittäjälle.[7]

Yleisesti todistustaakkaan vedotaan virheellisesti silloin, kun kahdesta toisensa poissulkevasta väitteestä tai hypoteesista toinen ei ole toista mielekkäämpi tai osoitettavissa kiistattomasti omaavan sitä selvästi parempaa evidenssiä.[8] Tällaisena voidaan pitää esimerkiksi kysymystä, onko olemassa rinnakkaisia universumeja vai ei. Rinnakkaisten universumien olemassaoloa ei voida sen enempää todistaa kuin kieltää, mutta onko toinen hypoteesi lähtökohtaisesti toista "todennäköisempi"? Frederick L. Will ja myöhemmin Marcello Truzzi ovat kutsuneet esimerkiksi uusia tieteellisiä hypoteeseja vastaan esitettyä tähän tapaan vinoutunutta argumentaatiota "pseudoskeptisiksi".[9][10][11][12][13]

Katso myös

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Cargile, James (January 1997). "On the Burden of Proof". Philosophy 72 (279): 59–83. Cambridge University Press. doi:10.1017/s0031819100056655. 
  2. ↑ The precautionary principle and the new burden of proof - The Vellore Case cla.auburn.edu. Arkistoitu 22.4.2021. Viitattu 22.4.2021.
  3. ↑ a b Introduction to Logic. Argumentum ad Ignorantiam philosophy.lander.edu. Viitattu 30.3.2021.
  4. ↑ Massimo Gigliucci ja Maarten Boudry: Prove it! The Burden of Proof Game in Science vs. Pseudoscience Disputes Philosophia. 2014.
  5. ↑ Massimo Gigliucci ja Maarten Boudry: Prove it! The Burden of Proof Game in Science vs. Pseudoscience Disputes Philosophia. 2014.
  6. ↑ Koistinen, Olli & Räikkä, Juha: Taivaassa ja maan päällä: Johdatus uskonnonfilosofiaan, s. 105, 111–112. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-37-2034-9.
  7. ↑ Andreasson, Stefan: Conservatism. Teoksessa: Vincent Geoghegan & Rick Wilford (toim.) Political Ideologies: An Introduction, s. 47-70. Routledge, 2014. Research gate.
  8. ↑ Massimo Gigliucci ja Maarten Boudry: Prove it! The Burden of Proof Game in Science vs. Pseudoscience Disputes Philosophia. 2014.
  9. ↑ Truzzi, On Pseudo-Skepticisms. "Critics who assert negative claims, but who mistakenly call themselves "skeptics," often act as though they have no burden of proof placed on them at all, though such a stance would be appropriate only for the agnostic or true skeptic"
  10. ↑ Truzzi, Marcello (1987). "On Pseudo-Skepticism". Zetetic Scholar (12/13): 3–4. Viitattu 2008-10-10.
  11. ↑ "Marcello Truzzi: Helped form the Committee for the Scientific Investigation of Claims of the Paranormal", The San Diego Union Tribune, February 15, 2003
  12. ↑ "Marla vs. Pollock: Who’s the Fraudiest?" LA Weekly, October 10, 2007
  13. ↑ "The plain truth about legal truth" Harvard Journal of Law & Public Policy, January 1, 2003