Konservatiivipuolue (Yhdistynyt kuningaskunta)

Konservatiivipuolue
Conservative and Unionist Party

Perustettu 1834
Puheenjohtaja Rishi Sunak
Ideologia
Poliittinen kirjo keskusta-oikeisto[2]
Jäsenmäärä n. 224 000 (2014)[3]
Värit sininen
Alahuone[4]
352 / 650
Ylähuone[5]
242 / 789
Kansainväliset jäsenyydet – International Democrat Union
– Euroopan konservatiivien ja reformistien allianssi
Naisjärjestö Conservative Women's Organisation
Nuorisojärjestö Conservative Future
Kotisivu www.conservatives.com
Osa artikkelisarjaa
Konservatismi

Konservatiivipuolue (engl. The Conservative and Unionist Party, yleensä vain Conservative Party) on Britannian suurin keskusta-oikeistolainen puolue. Puolue on konservatiivinen, talousliberalistinen ja EU-kriittinen.[1]

Konservatiivipuolueen edeltäjä oli 1800-luvun puoleen väliin asti Tory-puolue, ja sen jäseniä kutsutaan edelleen ajoittain Tory-nimellä. Puolueen virallista nimeä The Conservative and Unionist Party käytetään lähinnä Skotlannissa ja Pohjois-Irlannissa. Se on jäänne vuoden 1912 yhdistymisestä Liberal Unionist Partyn kanssa. Nimi viittaa vuosien 1886–1921 kamppailuun Irlannin pitämisestä Ison-Britannian kuningaskunnan osana.

Lokakuussa 2022 puolueen puheenjohtajaksi valittiin Rishi Sunak.[6]

Historia

 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Konservatiivien juliste vuodelta 1909 esittää sosialismia edustavan pedon kuristavan Britanniaa.

Nykyisen konservatiivipuolueen historia alkaa 1830-luvulta, mutta sen edeltäjä Tory-puolue on vaikuttanut jo 1600-luvulla. Poliittiset liitot olivat tuolloin löysempiä kuin nyt, ja niihin sisältyi monia alaryhmiä. 1780-luvulta aina 1820-luvulle asti ryhmää johti William Pitt nuorempi, jonka seuraajia alettiin kutsua Tory-nimellä. 1820-luvulla ryhmä hajosi erimielisyyksiin, jolloin myös Arthur Wellesleyn johtama hallitus kaatui.

Tämä johdosta Robert Peel kokosi uuden koalition ja määritteli 1834 sen perusperiaatteet. Vuonna 1841 hän hallituksen, ja nykyisen konservatiivipuolueen katsotaan syntyneen. Vuonna 1846 Peelin kannattajat erosivat puolueesta suojatulleista (Corn Laws) syntyneen erimielisyyden johdosta, mutta konservatiiviryhmä jatkoi olemassaoloaan.

Puolue vakiintui vähitellen, vaikka se ei muodostanutkaan uutta enemmistöhallitusta ennen 1870-lukua. Benjamin Disraelin jingoismi ja sosiaaliset uudistukset toivat puolueelle lisäkannattajia vaalivoiton saavuttamiseksi 1874, mutta valta menetettiin 1880. Liberaalipuolueen hajottua Irlannin itsehallintokiistan vuoksi 1886 konservatiivit saavuttivat viimein enemmistön.

Konservatiivit, Robert Gascoyne-Cecilin, Salisburyn lordin johtamina, pitivät pääasiassa valtaa seuraavat 20 vuotta liberaali-unionistien tuella. Vuodesta 1895 konservatiivi–liberaali–unionisti-liittoa kutsuttiin yksinkertaisesti ”unionisteiksi”. Lordi Saliburyn erottua sisäiset kiistat veroista johtivat vakavaan tappioon liberaaleille vuoden 1906 vaaleissa. Unionistit vastustivat monia uuden hallituksen uudistuksia, ja unionistien hallitsema parlamentin ylähuone hylkäsi 1910 hallituksen budjetin johtaen pitkään kiistaan parlamenttiuudistuksesta. Konservatiivit paikkasivat menetyksiään vuoden 1910 vaaleissa, mutta liberaalit pysyivät vallassa Irlannin nationalistien tuella. Ensimmäisen maailmansodan alla konservatiivien voitto alkoi jo näyttää varmalta. Liberaalien epäonnistumiset sodan alussa johtivat unionistien nousuun hallitukseen, aluksi liberaalien kanssa, sitten liberaalipuolueen hajottua konservatiivit nousivat David Lloyd Georgen koalitiohallituksen johtoon.

Konservatiivivaltaa kesti lähes koko sotien välinen aika. Hallituksen muodostivat Stanley Baldwinin johtamat konservatiivit yksin tai kokoomushallituksen johdossa. Sodan jälkeen tilanne kuitenkin muuttui, ja konservatiivit kärsivät selvän tappion vuoden 1945 vaaleissa.

Konservatiivit hyväksyivät monet työväenpuolueen uudistuksista ja palasivat hallitukseen vuoden 1951 vaalien jälkeen. Työväenpuolueen pysyessä vallassa kaksitoista vuotta viidestätoista vuosien 1964 ja 1979 välillä konservatiivien valta oli vähäistä.

Thatcherin kausi

Vuonna 1975 Keith Josephin ja Margaret Thatcherin johtamat monetaristit haastoivat puolueen puheenjohtajan Edward Heathin, ja Thatcher valittiin puolueen johtoon 1975. Britannian talousvaikeudet, mukaan lukien Kansainvälisen valuuttarahaston väliintulo, talven 1978–1979 lakot ja kasvava inflaatio johtivat työväenpuolueen häviöön ja konservatiivipuolueen voittoon vuoden 1979 vaaleissa 43 paikan erolla. Thatcheristä tuli Britannian ensimmäinen naispääministeri.

Thatcheristä tuli huippusuosittu Falklandin sodan jälkeen, ja vasemmiston saaman leiman vuoksi konservatiivit voittivat 1983 vaalit selvästi 144 paikan erolla ja edelleen 1987 102 paikalla.

Thatcherin toista ja kolmatta kautta hallitsivat valtionyhtiöiden yksityistämiset, British Telecomin 1984, linja-autoyhtiöiden 1985, British Gasin 1986, British Airwaysin 1987, British Leylandin ja British Steelin 1988.

Vuonna 1989 paikallishallinnon verotusta pyrittiin uudistamaan siirtymällä muinaisesta kiinteistöverosta tasasummaveroon (Community Charge, joka sai nimen henkivero, poll tax). Uusi maksu oli yhtä suuri jokaiselle asukkaalle huolimatta heidän tulotasostaan ja tilanteestaan. Thatcherin suosio laski nyt pohjalukemiin, kuten monta kertaa aikaisemminkin, mutta nyt konservatiivit uskoivat tämän maksavan heille heidän hallituspaikkansa. Thatcher syrjäytettiin, ja konservatiivien johtoon nousi John Major.

Majorin pääministerikausi

Major hylkäsi Community Chargen ja se korvattiin vanhankaltaisella Council Taxilla.selvennä Yksityistämisiä jatkettiin. Konservatiivit voittivat niukasti vuoden 1992 vaalit 21 paikan erolla. Majorin ensimmäisellä kaudella puoluetta ravisteli sarja skandaaleja, mutta myös puolueen sisällä oli jako suhtautumisessa Euroopan unioniin. Konservatiivit saivat vähitellen 1980- ja 1990-luvuilla roskajoukon maineen (sleaze), koska heidän katsottiin sekaantuneen väärinkäytöksiin ja hurskasteluun.kenen mukaan? Majorin moraalikampanja, Back to Basics, antoi iltapäivälehdille aiheen käsitellä puolueen skandaaleja yksityiskohtaisesti.

Vuonna 1995 Major erosi toivoen voittavansa uudelleenvalinnan ja hiljentääkseen Maastrichtin sopimuksen vastustajat. Kauden edetessä konservatiivien kannatus hiipui, ja jopa sairaita edustajia haalittiin alahuoneeseen äänestämään hallituksen puolesta.

Oppositioasema vuosina 1997–2010

Ennustusten mukaisesti työväenpuolue voitti vuoden 1997 parlamenttivaalit, mutta voiton laajuus oli yllätys. Kannatuksen kasvu oli paikoin jopa 20 prosenttia ja työväenpuolue sai 177 edustajan etumatkan, kun taas konservatiivit menettivät kaikki paikkansa Englannin ulkopuolella. Major erosi vuorokauden sisällä.

Johtajuusäänestyksessä viidestä ehdokkaasta valittiin puolueen johtoon William Hague. Vuoden 2001 vaaleissa konservatiivit keskittyivät Eurooppa-kysymykseen, turvapaikanhakijoihin ja veroleikkauksiin julistaen olevansa ainoa puolue joka voisi ”pelastaa punnan”. Vaaleissa puolue sai yhden lisäpaikan ja Hague erosi.

Seuraavaksi puolueen johtoon tuli Iain Duncan Smith, joka erotettiin luottamusäänestyksessä 29. lokakuuta 2003.

Ainoana ehdokkaana puolueen johtoon valittiin parlamentin jäsen Michael Howard 6. marraskuuta 2003. Howard karsi varjohallitustaan, eikä siinä, kuten perinteisesti, osoitettu suoraa korvaajaa kaikille hallituksen ministerinpaikoille.

Hallituspuolueena vuodesta 2010 alkaen

Vuoden 2005 parlamenttivaaleissa konservatiivipuolue sai 31 lisäpaikkaa, mikä leikkasi työväenpuolueen etumatkan 66 paikkaan. Howard ilmoitti seuraavana päivänä, että tunsi itsensä liian vanhaksi johtamaan puoluetta seuraaviin vaaleihin saakka, ja eroaisi uuden johtajan tieltä ennen niitä. Joulukuussa 2005 puolueen johtoon valittiinkin nuori David Cameron.

Vuoden 2010 parlamenttivaaleissa konservatiivit nousivat suurimmaksi puolueeksi, mutta eivät saaneet yksinään enemmistöä parlamenttiin. Cameron kohosi pääministeriksi muodostamalla koalitiohallituksen yhdessä liberaalidemokraattisen puolueen kanssa.

Vuoden 2015 vaaleissa puolue sai 330 paikkaa ja muodosti hallituksen yksin. Hallitus järjesti vuonna 2016 vaalikampanjassaan lupaamansa kansanäänestyksen Britannian EU-erosta; EU-eron kannattajien voiton jälkeen Cameron erosi ja puheenjohtajaksi nousi sisäministeri Theresa May.

Vuoden 2017 vaaleissa konservatiivit saivat 317 paikkaa ja menettivät absoluuttisen enemmistönsä, ja joutuivat muodostamaan vähemmistöhallituksen pohjoisirlantilaisen demokraattisen unionistipuolueen (DUP) tuella.

Vuonna 2019 puolueen puheenjohtajaksi valittiin Boris Johnson, ja saman vuoden vaalit konservatiivipuolue voitti ylivoimaisesti saaden 365 paikkaa ja muodostaen jälleen yksin hallituksen.

Puheenjohtajat

Puheenjohtaja Vuodet
Robert Peel 1834–1846
Edward Geoffrey Smith Stanley 1846–1868
Benjamin Disraeli 1868–1881
Robert Gascoyne-Cecil 1881–1902
Arthur Balfour 1902–1911
Andrew Bonar Law 1911–1921
Austen Chamberlain 1921–1922
Andrew Bonar Law 1922–1923
Stanley Baldwin 1923–1937
Neville Chamberlain 1937–1940
Winston Churchill 1940–1955
Anthony Eden 1955–1957
Harold Macmillan 1957–1963
Alec Douglas-Home 1963–1965
Edward Heath 1965–1975
Margaret Thatcher 1975–1990
John Major 1990–1997
William Hague 1997–2001
Iain Duncan Smith 2001–2003
Michael Howard 2003–2005
David Cameron 2005–2016
Theresa May 2016–2019
Boris Johnson 2019–2022
Liz Truss 2022
Rishi Sunak 2022–

Lähteet

  1. ↑ a b c d United Kingdom Parties and Elections in Europe. 2015. Wolfram Nordsieck. Viitattu 27.6.2015. (englanniksi)
  2. ↑ a b Kansainvälisen keskusta-oikeistolaisen allianssin jäsenet idu.org. Viitattu 12.6.2020.
  3. ↑ Green Party says it has more members than UKIP bbc.com. 15.1.2015. BBC News. Viitattu 5.3.2015. (viroksi)
  4. ↑ State of the parties Britannian parlamentti. Viitattu 26.6.2023. (englanniksi)
  5. ↑ Lords membership Britannian parlamentti. Viitattu 31.12.2019. (englanniksi)
  6. ↑ Liz Truss valittiin Britannian uudeksi pääministeriksi Maaseudun Tulevaisuus. 5.9.2022. Viitattu 6.9.2022.

Aiheesta muualla