Charles de Gaulle

Charles de Gaulle
Ranskan tasavallan 18. presidentti
8. tammikuuta 1959 – 28. huhtikuuta 1969
Pääministeri Michel Debré
Georges Pompidou
Maurice Couve de Murville
Edeltäjä René Coty
Seuraaja Georges Pompidou
Andorran ruhtinaskumppani
8. tammikuuta 1959 – 28. huhtikuuta 1969
Edeltäjä René Coty
Seuraaja Georges Pompidou
Ranskan pääministeri
1. kesäkuuta 1958 – 8. tammikuuta 1959
Presidentti René Coty
Edeltäjä Pierre Pfimlin
Seuraaja Michel Debré
Ranskan väliaikaisen hallituksen puheenjohtaja
20. elokuuta 1944 – 20. tammikuuta 1946
Seuraaja Félix Gouin
Vapaan Ranskan johtaja
18. kesäkuuta 1940 – 3. heinäkuuta 1944
Henkilötiedot
Syntynyt22. marraskuuta 1890
Lille
Kuollut9. marraskuuta 1970 (79 vuotta)
Colombey-les-Deux-Églises
Ammatti sotilas, poliitikko
Puoliso Yvonne de Gaulle
Tiedot
Puolue UNR
Uskonto katolilainen
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Sotilaspalvelus
Sotilasarvo kenraali

Charles André Joseph Marie de Gaulle (ransk. [ʃaʁl də ɡol] Fr-Charles de Gaulle.ogg kuuntele ääntämys (ohje); Ranskassa usein Général de Gaulle, 22. marraskuuta 1890 Lille, Nord – 9. marraskuuta 1970 Colombey-les-Deux-Églises, Haute-Marne) oli ranskalainen kenraali ja poliitikko. Hän johti Vapaata Ranskaa vuosina 1940–1944 ja Ranskan väliaikaista hallitusta vuosina 1944–1946 ja oli Ranskan viidennen tasavallan ensimmäinen presidentti vuosina 1959–1969. Hänen poliittista ideologiaansa kutsutaan gaullismiksi. Yleisesti hänet myös mielletään Ranskan vapauttajaksi toisessa maailmansodassa.

Nuoruusvuodet 1890–1912

Charles de Gaulle oli katolisen porvarisperheen kolmas lapsi. Hän syntyi Lillessä ja vietti nuoruusvuotensa Pariisissa. Hänen isänsä toimi opettajana yksityisessä koulussa ja tutustutti poikansa Maurice Barrèsin, Henri Bergsonin ja Charles Péguyn ajatuksiin. Sukunimensä de-liitteestä huolimatta suku ei ole aristokraattista, vaan kyse on murteen mukaan kieleen tulleesta lisästä, joka pitäisi kirjoittaa muotoon De, mutta on vakiintunut nykyiseen de-muotoon. De Gaullen äiti oli varakkaasta Lillen teollisuusyrittäjäsuvusta.

Sotilasura 1912–1940

Nuori Charles de Gaulle valitsi sotilasuran. Hän meni tunnettuun ranskalaiseen École spéciale militaire de Saint-Cyr -sotilasakatemiaan vuonna 1908. Hän valmistui vuonna 1912, liittyi jalkaväkirykmenttiin ja toimi siellä eversti Philippe Pétainin alaisuudessa.

Ensimmäisen maailmansodan alussa de Gaulle oli luutnantti, mutta ylennettiin pian kapteeniksi. Hän haavoittui ensimmäisessä taistelussaan 15. elokuuta 1914 Dinant’ssa. Toivuttuaan haavoittumisesta de Gaulle liittyi Champagnen rintamalla toimivaan 7:teen komppaniaan ja toimi sen päällikkönä. Hän haavoittui uudelleen 10. maaliskuuta 1915 Sommen rintamalla. Taisteluissa osoitettu älykkyys ja rohkeus, joskus jopa tottelemattomuuskin saivat 33. armeijakunnan päällikön tekemään hänestä adjutanttinsa.

Maaliskuussa 1916 hänen rykmenttinsä joutui saksalaisten hyökkäyksen kohteeksi ja tuhoutui lähes kokonaan lähellä Verdunin kaupunkia. Yrittäessään läpimurtoa jäljelle jääneiden miestensä kanssa hän haavoittui erittäin vakavasti kolmannen kerran, nyt pistimen iskuista. Tämän jälkeen hän jäi saksalaisten vangiksi.

Yritettyään pakoa sotavankeudesta de Gaulle siirrettiin Ingolstadtiin Baijeriin. Leiri oli tarkoitettu hänen kaltaisilleen hankalille ja pakoa yrittäneille sotavangeille. Ajankulukseen de Gaulle järjesti muille vangeille esitelmiä, joissa käsiteltiin käynnissä olevaa sotaa ja sen ongelmia.

Sijoituspaikkansa varmuudesta huolimatta de Gaulle yritti pakoa kaikkiaan viisi kertaa, yrityksissään kuitenkaan menestymättä. Aselevon jälkeen hänet vapautettiin vankeudesta. Näistä kahdesta ja puolesta vankeudessa vietetystä vuodesta hänelle jäi karvas muisto ja hän piti itseään hyödyttömänä sotilaana, josta ei ole mihinkään.

Huolimatta pettymyksistään omiin sotilaallisiin kykyihinsä, de Gaulle jatkoi sotilasuraansa, toimien aluksi esikuntakenraali Maxime Weygandin ja sitten kenraaliksi kohonneen Philippe Pétainin alaisuudessa.

Puolan–Neuvosto-Venäjän sodassa vuonna 1920 de Gaulle oli vapaaehtoisena Ranskan sotilasavun joukoissa ja muodostamassa Puolan armeijaa. Hän taisteli ja teki itsestään kuuluisan taistelussa Zbrucz-joen lähellä. Hän vastaanotti Puolan korkeimman sotilasmitalin, Virtuti Militarin. De Gaulle oli ylennetty majuriksi ja hänellä olisi ollut mahdollisuus merkittävään sotilasuraan Puolassa, mutta hän päätti palata Ranskaan. De Gaulle oli kiinnostunut myös sodankäynnin teoriasta, erityisesti panssareiden käytöstä ja nopeista sotaliikkeistä. Puolan sodan kokemusten perusteella hän julkaisi lukuisia kirjoja ja artikkeleita armeijan uudelleen järjestämisestä. Teoksessa Vers l’Armee de Metier (”Ammattiarmeijaa kohti”) hän esitti uusia ajatuksia mekanisoidusta sodankäynnistä.

Heinz Guderian ja Saksan armeijan esikuntakenraalit olivat kiinnostuneita de Gaullen ajatuksista. Kotimaassa Pétain kuitenkin torjui suurimman osan de Gaullen uusista ja uudistavista ajatuksista ja näin miesten väliset suhteet huononivat. Myös ranskalaiset poliitikot torjuivat de Gaullen ajatukset, poikkeuksena Paul Reynaud, jolla oli myöhemmin merkittävä rooli de Gaullen uralla.

Vuosina 1929–1932 de Gaulle palveli Lähi-idässä. Vuonna 1932 hän toimi puolustusneuvoston pääsihteerinä. Vuonna 1939 hänet ylennettiin everstiksi.[1]

Toinen maailmansota

Katso myös: Taistelu Ranskasta
Winston Churchill ja de Gaulle Marrakechissa 13. tammikuuta 1944.

Toisen maailmansodan alkaessa de Gaulle oli sotilasarvoltaan eversti. Hänen komentoonsa oli annettu Ranskan 4. panssaridivisioona, joka koostui 5 000 sotilaasta ja 85 panssarivaunusta. Saksan läpimurron jälkeen Sedanissa 10. toukokuuta 1940 de Gaulle teki vastahyökkäyksen Saksan panssarivoimia vastaan Montcornetissa 17. toukokuuta 1940 ilman ilmatukea. Tämä vastahyökkäys kuitenkin hidasti Saksan etenemistä. De Gaullen johtaman yksikön panssarivaunut pakottivat 28. toukokuuta saksalaisen armeijan vetäytymään Caumontissa. Hänestä tuli ensimmäinen ja ainoa ranskalainen komentava upseeri, joka toimillaan pakotti saksalaiset sotajoukot vetäytymään Ranskan miehityksen aikana.

De Gaulle nimitettiin tilapäisesti prikaatinkenraalin tehtävään (tätä tehtävänimitystä ei seurannut prikaatikenraalin sotilasarvo) 1. kesäkuuta 1940. Pääministeri Paul Reynaud nimitti hänet kabinettinsa sota-asioiden alivaltiosihteeriksi. Pääministerin kabinetin jäsenenä hän vastusti antautumista saksalaisille ja jätti tehtävänsä 15. kesäkuuta 1940, kun marsalkka Pétain nousi valtaan. De Gaulle ei hyväksynyt Pétainin pyrkimyksiä saada aikaan rauha saksalaisten kanssa. Tämän jälkeen hän poistui maasta ja siirtyi Isoon-Britanniaan.

Viimeisenä keinonaan tukea Saksalle antautumista vastustavia ministereitä Winston Churchill hyväksyi liiton Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan välillä Lontoossa 16. kesäkuuta 1940. Seuraavana päivänä de Gaulle saapui Lontooseen. Hän oli aikoinaan alivaltiosihteerinä tehnyt yhteistyötä Churchillin kanssa, joten yhteydenpidon Ison-Britannian hallintoon piti muodostua helpoksi. Englannissa de Gaulle päätti puolustaa viimeiseen asti ranskalaista kansakuntaa ja alkoi järjestää Vapaan Ranskan joukkoja.

1940–1945 Vapaan Ranskan sotavoimat

De Gaulle piti Ranskan kansalle puheen BBC:n radion välityksellä Lontoosta. Brittien kabinetti yritti estää puheen pitämisen, mutta Winston Churchill antoi hänen pitää puheen. De Gaullen kuuluisa puhe ”kesäkuun 18. kutsu” kuultiin Ranskassa klo 19 ja se kohotti kansallistunnetta. ”Ranska voi hävitä taistelun, mutta emme voi hävitä sotaa” oli hänen kuuluisin linjauksensa. Tämä puhe on myöhemmin kaiverrettu Riemukaareen kiinnitettyyn muistolaattaan.

Yhdysvallat solmi suhteet Vichyn Ranskaa, mutta Churchillin hallitus tuki epävirallisesti de Gaullen Vapaata Ranskaa. Virallisesti suhteet suosivat Vichyn hallitusta. Lontoossa de Gaulle muodosti vapaan Ranskan sotajoukot, joita hän myös johti.

Vapaa Ranska

Kenraalit de Gaulle ja Mast Tunisiassa 1943.

Sotaoikeus tuomitsi de Gaullen karkuruudesta neljäksi vuodeksi vankeuteen 4. heinäkuuta 1940. Hänet tuomittiin heinäkuussa 1940 sotaoikeudessa kuolemaan maanpetturuudesta syytettynä.

Saaden taakseen usean Ranskan siirtomaan tuen, eritoten afrikkalaisten maiden, hän muodosti Vapaan Ranskan, jonka toimintoja johti Ranskan kansallinen neuvosto. Hänestä tärkeintä oli kuitenkin pitää Ranska liittoutuneiden rintamassa Vapaan Ranskan joukkojen avulla ja jatkaa taistelua useilla eri rintamilla. Toisaalta hän onnistui kokoamaan vastarinnan Ranskan alueen sisällä. Erityisesti eversti Passyn, Pierre Brossoletten ja eritoten Jean Moulinin avustuksella hän muodosti valtioalueen sisällä taistelevan Vapaan Ranskan.

De Gaulle työskenteli siis yhteistyössä Ranskan sisäisen vastarintaliikkeen kanssa ja tuki vapaan Ranskan Saksan-vastaisia valloituksia Afrikassa. Englantilais-ranskalaisen hyökkäyksen jälkeen Pohjois-Afrikassa marraskuussa 1942 katsoi de Gaulle paremmaksi siirtää henkivartijansa Algeriaan toukokuussa 1943. Hän nimitti Henri Giraurdin ensimmäiseksi päälliköksi Yhdysvaltain ja liittoutuneiden joukkojen alaisuuteen.

Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt suhtautui epäluuloisesti de Gaulleen, jonka hän epäili pyrkivän uudeksi Caesariksi tai Napoleoniksi. Roosevelt ja de Gaulle tapasivat ensimmäisen kerran Casablancassa tammikuussa 1943 ja toisen kerran Washingtonissa heinäkuussa 1944. Jälkeenpäin Roosevelt arveli de Gaullella olevan ”kaikki diktaattorin ominaisuudet”. Roosevelt yrittikin nostaa Henri Giraudia Ranskan vapautuskomitean ja väliaikaishallituksen johtoon.[2]

Vaikka presidentti Roosevelt oli jättänyt de Gaullen joukkoineen Pohjois-Afrikan maihinnousun ulkopuolelle, niin Ranskan vapautumiseen johtaneessa Normandian maihinnousussa Vapaan Ranskan joukoilla oli pieni, mutta symbolisesti tärkeä rooli.

Algeriassa kesäkuussa 1944 perustettu Ranskan tasavallan väliaikainen hallitus (Gouvernement provisoire de la République Française) siirtyi Pariisiin syyskuussa 1944. Palattuaan takaisin Pariisiin hän otti uudelleen käyttöönsä vanhan toimistonsa sotaministeriössä.

Sodan jälkeen

Ranskan alueen vapautumisen myötä de Gaulle joudutti kolmannen tasavallan uudelleenkäynnistämistä ja Vichyn hallituksen lakkauttamista. Sodan jälkeen hän toimi myös nimetyn Väliaikaishallituksen pääministerinä syyskuusta 1944 20. tammikuuta 1946 asti. Poliittisen linjapuheensa, jossa hän hahmotteli Ranskan tulevaisuutta, kenraali de Gaulle piti Bayeux’ssa 16. kesäkuuta 1946.

Tänä lyhyenä toimikautena maassa koettiin ennätyksellinen uudistusten vaihe. Naisille annettiin äänioikeus, pankkeja, suuryrityksiä ja Saksan sotateollisuuden alaisuudessa vapaaehtoisesti toimineita yrityksiä (esimerkiksi Renault-autotehtaat) kansallistettiin. Luotiin myös uusi ja parempi sosiaaliturvajärjestelmä, koska Bismarckin luoma saksalainen malli oli ollut voimassa Elsassissa vuodesta 1918 lähtien. Suurin ja kansakuntaa voimakkaasti jakanut ongelma oli Saksan kanssa yhteistyössä toimineiden ihmisten (collaborateurs) tuomitseminen. Osa ranskalaisista ei ole koskaan antanut anteeksi de Gaullelle tätä vaihetta hänen poliittisessa toiminnassaan. Toisaalta tätä prosessia jatkettiin aina lähelle 1900-luvun loppua.

Kenraali de Gaulle erosi poliittisten puolueiden välisten kiistojen vuoksi. Syynä kiistoihin oli eritoten niin sanotun neljännen tasavallan perustuslain, jota hän paheksui, hyväksyminen, sillä hän uskoi sen antavan tulevassa tasavallassa parlamentille liikaa valtaa.

1946–1958 Erämaavaelluksella

Vasemmistopuolueiden noustua valtaan sodan jälkeisessä Ranskassa de Gaulle joutui oppositioon. Toinen sija lokakuun 1946 vaaleissa ei tyydyttänyt de Gaullea. De Gaulle yritti parantaa poliittista asemaa perustamalla Ranskan kansan kokoomuksen RPF, Rassemblement du Peuple Français, huhtikuussa 1947, mutta liike menetti kannatuksensa alkumenestyksen jälkeen. Hän vetäytyi aktiivisesta politiikasta toukokuussa 1953, vaikka johti kokoomuspuoluetta syyskuuhun 1955 asti.

Tämän jälkeen hän vetäytyi maatilalleen Colombey-les-deux-Eglisesiin, jossa hän kirjoitti sotamuistelmansa (Memoires de guerre). Tämä vetäytyminen oli osittain muodollista, sillä de Gaulle piti säännöllisesti yhteyttä poliittisiin päättäjiin, jotka hän tunsi sodan ja kokoomuspuolueen ajoilta. Hän seurasi tarkasti myös poliittista kehitystä Algeriassa.

Paluu valtaan

Ranskan neljännen tasavallan aikaa sävyttivät heikot ja usein vaihtuvat hallitukset. Valta oli keskitetty perustuslain mukaan parlamentille ja keskenään taistelevat puolueet eivät pystyneet sopimaan pysyvistä ja pidemmälle katsovista toimintaohjelmista.

Neljännen tasavallan saavutuksia oli Euroopan hiili- ja teräsyhteisön, eli nykyisen EU:n ensimmäisen vaiheen aikaansaaminen ja onnistuminen tällä tavoin Saksan sotilaallisessa sitomisessa. Suurin epäonnistuminen oli Indokiinan sodassa kärsitty tappio ja maasta vetäytyminen, jota seurasi yhdysvaltalaisten vastuunotto alueen pysymisestä länsimielisenä. Myöskään Algerian tapahtumien rauhoittaminen ei onnistunut, ja se olikin neljännen tasavallan kuolinsyistä tärkein.

Algerian kriisi

Ranskan hallituksen epäonnistuneet toimenpiteet Algerian rauhoittamiseksi johtivat lopulla avoimeen Algeriassa asuvien siirtolaisten pied noirien kapinointiin hallitusta vastaan. Nämä siirtolaiset hyökkäsivät Algeriassa olevan hallituksen rakennuksiin 13. toukokuuta 1958. Iskulla he halusivat Ranskan hallituksen kiinnittävän huomion arabinationalismin toimintaan ja Algerian itsenäistymispyrkimyksiin. Samana päivänä sotilaat ja siviilit perustivat Comité de Salut Public -järjestön, jonka johdossa toimi gaullisteille myötämielinen kenraali Jacques Massu. Ranskassa toimivien ranskalaisten sotilasjoukkojen komentaja kenraali Raoul Salan ilmoitti radiossa, että armeija on ”tilapäisesti ottanut vastuun Ranskan Algerian tulevaisuudesta”. Pariisissa toimiva kansallinen parlamentti oli toimintakyvytön ratkaistaessa syntynyttä kriisiä ja de Gaulle otti vallan. Myöhemmin hän on itse korostaen kertonut, että hän yksinkertaisesti poimi vapaana kulkevan vallan.

Lehdistötilaisuudessa 19. toukokuuta 1958 de Gaulle vastasi olevansa valmis kansakunnan palvelukseen. Monet olivat pahoillaan tästä armeijan hyväksymisestä. Samalla hän huomautti olevansa syvällisesti tasavaltalainen ja että hän ottaisi mahdollisesti vallan vain laillisia teitä käyttäen.

Kriisi syveni ranskalaisten sotilaiden hyökättyä Algeriasta Korsikalle ja maihinnoususta Ranskaan keskusteltiin. Poliittiset johtajat kaikilta suunnilta, erityisesti François Mitterrand ja kommunistit, jotka aikaisemmin olivat väittäneet häntä fasistiksi, hyväksyivät yksimielisesti kenraalin paluun valtaan. Ranskan presidentti René Coty luopui virasta 29. toukokuuta 1958. De Gaullesta tuli pääministeri kansalliskokouksen enemmistön päätöksellä kuudeksi kuukaudeksi 1. kesäkuuta 1958 alkaen. Tällöin hän sai haltuunsa perustuslakia säätävän vallan.

Vallan saatuaan de Gaulle alkoi laatia maalle uutta perustuslakia ja siten toteuttaa 1946 pitämänsä Bayeux’n puheen yhteiskunnallisia muutoksia. Uuden perustuslain, johon otettiin mallia muun muassa Suomesta tuolloin voimassa olleen valtiomuodon vallanjaosta presidentin, hallituksen ja eduskunnan kesken, tuli saada loppumaan parlamentin ylivalta, joka oli syynä hallitusten epävakauteen ja maan sekasortoiseen politiikkaan.

Syyskuussa 1958 suorassa kansanäänestyksessä 83 prosenttia äänestäneistä hyväksyi uuden perustuslain ja siten myös viidennen tasavallan perustamisen. Saman vuoden marraskuussa de Gaullen ehdokasryhmittymä voitti myös parlamenttivaalit ja sai tuekseen vahvan enemmistön. Joulukuussa suoritetussa epäsuorassa presidentinvaalissa hän sai 78 prosentin kannatuksen kaikkiaan 80 000 äänestykseen osallistuneelta valitsijamieheltä.

1958–1969 presidenttinä

De Gaulle vuonna 1963.

De Gaulle otti vastaan Ranskan tasavallan presidentin tehtävät 8. tammikuuta 1959. Hänen tehtävänään oli saada maa uudelleen jaloilleen ja tähän tarvittiin vaikeita päätöksiä. Ensimmäisen presidenttikauden keskeisiä päätöksiä ja tavoitteita olivat muun muassa:

  • Päätös uusien, sadan vanhan frangin arvoisten frangien käyttöönotosta.
  • Ranskan kansainvälinen riippumattomuus molemmista suurvalloista, Yhdysvalloista ja Neuvostoliitosta.
  • Hän korosti Ranskan omaa puolustusta, jonka perustana olisi oma ydinase.
  • Hän asettui tukemaan ranskalais-saksalaista yhteistyötä EEC:ssä. Hän kävi ensimmäisenä ranskalaisena vierailulla Saksan liittotasavallassa.
  • de Gaulle järjesti tulitauon Algeriaan ja Algerian itsenäisyys hyväksyttiin lopulta kansalliskokouksessa 2. heinäkuuta 1962.
  • de Gaulle joutui murhayrityksen kohteeksi 22. elokuuta 1962. Algerian siirtolaisten terroristijärjestö OAS oli murhayrityksen takana.
  • Syyskuussa 1962 de Gaulle esitti presidentinvaalin pitämistä suorana kansanvaalina. Opposition vastustuksesta huolimatta hänen ehdotuksensa tuli hyväksytyksi.
  • Vuonna 1965 Ranska lähetti ensimmäisen satelliitin avaruuteen osoituksena sotilaallisesta voimasta.
  • Joulukuun 1965 presidentinvaaleissa hänen oli käytävä toinen kierros voittaakseen François Mitterrandin.

Algerian sota

Algerian sota oli yksi monista siirtomaasodista ja Ranskalle toinen 1950-luvun aikana. Tapahtumat alkoivat 1. marraskuuta 1954 kun Kansallisen vapautusrintaman (Front de libération nationale) -järjestön sissit hyökkäsivät Algerian eri seuduilla sotilaallisia, hallinnollisia ja tietoliikenneyhteysrakenteita vastaan. Useita ranskalaisia kuoli ja FLN:stä tuli ranskalaisille terroristijärjestö, eikä vapautusliike.

Ranskalla ei ollut poliittista halua luopua Algeriasta, sillä Algeria oli yhdistetty Ranskan kansalliseen maaperään, eikä se ollut hallinnollisesti siirtomaa. Sotaa pidettiin yleisesti ainoana keinona Algerian pitämiseksi Ranskan valtioyhteydessä.

Kenraali de Gaullen ehkä kiistellyin teko oli vetäytyminen Algeriasta ja sen itsenäisyyden salliminen. Monet olivat odottaneet kenraalilta päinvastaisia toimia ja olivat siksi pettyneitä häneen ja hautoivat kostoa koko presidenttiyden ajan. Tämä ilmeni useina murhayrityksinä.

Algeria itsenäistyi lopulta vuonna 1962 Ranskassa pidetyn kansanäänestyksen antaman valtuutuksen seurauksena.

Nato/Otan

Ranska kuului yhtenä neljästä valtiosta niin Saksan, Berliinin, kuin Itävallankin miehitysvaltoihin. Samoin maa oli mukana perustamassa Natoa ja järjestön päämaja pystytettiinkin Pariisiin. Kuitenkin vasta Algerian sodan päättyminen antoi de Gaullelle mahdollisuuden omaperäisen ja Ranskan suuruutta kuvastavan ulkopolitiikan rakentamiseen. Tästä politiikasta käytettiin nimitystä ”suuruuden politiikka” (politique de grandeur).

De Gaullen päätöksellä Ranska vetäytyi Naton sotilaallisesta toiminnasta helmikuussa 1966. Tällöin järjestön päämaja siirrettiin Brysseliin. Näin de Gaulle halusi osoittaa itsenäistä päätöksentekoaan, jonka takeena oli oman ydinaseen kehittely ja käyttömahdollisuus. Ranska oli tehnyt vuonna 1960 neljäntenä valtiona maailmassa onnistuneen atomipommikokeen (Gerboise Bleue) räjäytettyään atomipommin Algerian autiomaassa. Vuonna 1968 ranskalaiset tiedemiehet onnistuivat de Gaullen vaatimuksesta räjäyttämään vetypommin ilman yhdysvaltalaisilta saatua apua.

Uuden ulkopolitiikan de Gaulle toi hyvin esiin Phnom Penhin puheessaan Kambodžassa. Puheessaan hän paheksui voimakkaasti Yhdysvaltain sotimista Vietnamissa ja totesi Yhdysvaltain vetäytymisen Vietnamista olevan ainoa keino rauhan aikaansaamiseksi. Vietnamin sodalla oli juurensa ranskalaisessa kolonialismissa Kaakkois-Aasiassa ja hävityssä Vietnamin sodassa.

Lisäksi muista läntisistä valtionpäämiehistä poiketen de Gaulle tuomitsi Israelin valloitukset Länsirannalla ja Gazassa kuuden päivän sodassa kesäkuussa 1967. Tämä oli suurin muutos Ranskan Israelin politiikassa. Aikaisemmin Ranska oli ollut Israelin liittolainen auttaen Israelia sotilaallisesti ja toimimalla yhdessä sen kanssa muun muassa Suezin kriisissä 1956. Nyt de Gaulle oli siirtynyt ulkopolitiikassaan lähemmäksi arabimaiden näkökantoja.

Vapaa Québec

Kenraali de Gaulle suorasukainen esiintyminen ja vähemmän diplomaattiset kannanotot ärsyttivät usein muita ihmisiä. Tähän liittyvät myös hänen huonot suhteensa Franklin D. Rooseveltiin, sodanaikaiseen Yhdysvaltojen presidenttiin.

Vierailullaan Montréalin maailmannäyttelyssä Expo 67:ssä de Gaulle julisti yllätyksellisesti 24. heinäkuuta 1967 yli 100 000 katsojan edessä Montrealin kaupungintalon parvekkeella ranskaksi ”Vive Montréal, vive le Québec Libre” (”Eläköön Montreal, eläköön vapaa Québec”). Tämän jälkeen hän sai vihastuneen vastaanoton englanninkielisiltä kanadalaisilta. Hän joutui keskeyttämään vierailun Kanadan pääministeri Lester B. Pearsonin pyynnöstä. De Gaulle palasi Ranskaan, jossa suurin osa maan lehdistöä arvosteli häntä voimakkaasti Québecin tapahtumista.

EEC

Ranska oli ollut perustamassa Euroopan hiili- ja teräsyhteisöä sekä myöhemmin Euroopan talousyhteisöä (EEC). Britit olivat jättäytyneet aluksi tämän yhdentymisen ulkopuolelle ja perustaneet vapaakauppa-alueen (EFTA). 1960-luvulla Britanniassa kuitenkin haluttiin liittyä voimakkaasti kehittyvään EEC:hen. Esteeksi nousi kenraali de Gaulle, jolle perustuslain mukaan maan ulkopolitiikka kuului, ja joka esitti vetonsa brittien pyrkimyksille ja jo valmiiksi neuvotelluille sopimuksille.

Merkittävin vastustus tapahtui joulukuussa,selvennä kun hän avoimesti ilmoitti vetonsa Ison-Britannian liittymiseen. Brittiläiset poliitikot osuivat oikeaan todetessaan, että Ranska oli vähemmän kiinnostunut yhdistyneestä Euroopasta kuin ranskalaisten hallitsemasta Euroopasta. Kenraali halusikin tehdä EEC:stä rakenteellisesti ja toiminnallisesti vahvasti ranskalaisen perinteen muokkaaman. Näin mahdollinen myöhempi brittien mukaantulo ei muuttaisi liiaksi järjestön ranskalaisperäisiä rakenteita. Vasta de Gaullen seuraajan aikana brittien liittyminen Euroopan talousyhteisöön saattoi toteutua.

De Gaullen kielteinen suhtautuminen Ison-Britannian mahdolliseen EEC-jäsenyyteen antoi myös Suomelle aikaa sovittaa omaa ulko- ja kauppapolitiikkansa intressiensä mukaan. Myös de Gaullen ymmärrys Suomen ulkopolitiikkaa kohtaan, hänen kiinnostuksensa Kekkosen Kremlin-tuntemukseen ja ennen kaikkea maiden yhtenevät intressit Eftan suhteen tekivät 1960-luvulla viidennen tasavallan Ranskasta odottamattoman liittolaisen Suomelle.

Vierailu Neuvostoliittoon

Presidentti de Gaulle teki kymmenpäiväisen vierailun Neuvostoliittoon kesäkuussa 1966. Saapumispäivänä pitämässään puheessa hän ehdotti Neuvostoliiton ja Ranskan yhteistyötä Euroopan palauttamiseksi hedelmälliseksi yhteisöksi, joka ei enää olisi jakaantumisen lamauttama. De Gaulle kävi muun muassa Novosibirskissä, Kiovassa, Leningradissa ja Volgogradissa.[3]

1968 ja ero

Kaikkialla Euroopassa vuosi 1968 merkitsi erilaisia mielenosoituksia ja vapauspyrkimyksiä. Ranskassakin Pariisin opiskelijamellakat ja työläisten lakot vaativat muutoksia yhteiskuntaan yliopistoista työpaikkoihin.

De Gaulle oli pitkälle valmis suostumaan esitettyihin vaatimuksiin, olihan hänen oma gaullistinen ideologiansa ollut monissa asioissa lähellä vasemmiston ja työläisten tavoitteita. Pääministeri Georges Pompidou onnistui kuitenkin vakuuttamaan de Gaullen, ettei vaatimuksiin tarvinnut suostua. Sen sijaan hän hajotti 30. toukokuuta Ranskan kansalliskokouksen ja määräsi uudet vaalit pidettäviksi 23. kesäkuuta. Vaaleissa oli myös kyse eräänlaisesta kansanäänestyksestä hänen asemastaan tasavallan päämiehenä.

Vaaleja edelsivät suuret mielenosoitukset de Gaullen ja hänen politiikkansa puolesta. Vaaleissa gaullistit saivatkin murskavoiton, kansalliskokouksen 487 paikasta 358 paikkaa tuli heidän ryhmälleen. Tämän seurauksena kenraali jatkoi tehtävässään ja uudisti perusteellisesti hallituksensa.

Seuraavan vuoden alussa de Gaulle määräsi toimeenpantavaksi kansanäänestyksen siitä, pitikö Ranskan senaatin valtaoikeuksia siirtää aluetasolle. Kansanäänestyksen jälkeen 28. huhtikuuta 1969 hän erosi virastaan ilmoitettuaan jo etukäteen niin tekevänsä, jos hänen ehdotuksensa ei saanut kansan enemmistön tukea.

Kuolema

De Gaulle vetäytyi yksityiselämään maatilalleen kirjoittamaan muistelmiaan. Hän kuoli aortan repeämään maatilallaan Colombey-les-deux-Eglisessä 9. marraskuuta 1970. Hän oli määrännyt yksityiset ja vaatimattomat hautajaiset. Paikalle saivat tulla ”vain les Compagnons de la Libération” (”vain vapautuksen toverit”), joita oli tuolloin elossa 150. Hänen toivomuksestaan hautajaisiin eivät osallistuneet valtionpäämiehet tai ministerit, jotka kokoontuivat Yhdysvaltain presidentin Richard Nixonin johdolla Pariisin Notre Damen katedraalissa pidettyyn sielunmessuun. De Gaullen toivomuksesta missään näissä tilaisuuksissa ei pidetty muistopuheita, ei myöskään parlamentissa.[4][5]

Perhe

De Gaulle avioitui 7. huhtikuuta 1921 Yvonne Vendroux’n (1900–1979) kanssa, ja heillä oli kolme lasta:

  • Philippe de Gaulle (28. joulukuuta 1921 – maaliskuussa 2024), amiraali, myöhemmin senaattori[6]
  • Élisabeth de Gaulle (s. 15. toukokuuta 1924 – 2. huhtikuuta 2013)
  • Anne de Gaulle (1. tammikuuta 1928 – 6. helmikuuta 1948).

Kuvagalleria

  • Vuonna 1942.
    Vuonna 1942.
  • Kenraali Charles de Gaulle puhuu Cherbourgin asukkaille 20.8.1944.
    Kenraali Charles de Gaulle puhuu Cherbourgin asukkaille 20.8.1944.
  • De Gaulle 1961.
    De Gaulle 1961.
  • Richard Nixon ja de Gaulle 2.3.1969.
    Richard Nixon ja de Gaulle 2.3.1969.

Katso myös

Lähteet

  • Agulhon, Maurice: De Gaulle. Histoire, symbole, mythe, Paris: Plon, 2000. (ranskaksi)
  • Bernstein, Serge: Histoire du gaullisme, Paris: Perrin, 2001. (ranskaksi)
  • Coûtoux, Paul-Marie: Le génie de la France. Tome I: de Gaulle philosophe. Paris: Éd. Jean-Claude Lattès, 2002. (ranskaksi)
  • Crémieuz-Brilhac, Jean-Louis: La France Libre. Paris: Gallimard, 1996. (ranskaksi)
  • Venner, Dominique: De Gaulle, la grandeur et le néant. Monaco: Éditions du Rocher, 2004. (ranskaksi)
  • Ruotsalainen, Mikko: De Gaullen Ranska – Suomen suuri kummisetä. EVA 15.9.2005

Viitteet

  1. ↑ Blomstedt, Yrjö: ”Kuka kukin on suurpolitiikassa”, Mitä Missä Milloin 1951, s. 93. Helsinki: Otava, 1950.
  2. ↑ De Gaulle and Roosevelt Charles-de-Gaulle.org (Web Archive 2007). 27.9.2007. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 7.2.2022. (englanniksi)
  3. ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 47. Helsinki: Otava, 1966.
  4. ↑ Karén, Lauri: De Gaulle kuoli kesken työnsä. Helsingin Sanomat, 11.11.1970, s. 23. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  5. ↑ Karén, Lauri: Korkeita vieraita muistomessuun. Helsingin Sanomat, 11.11.1970, s. 23. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  6. ↑ Bertrand Le Gendre, L’amiral Philippe de Gaulle, fils du Général, est mort, Le Monde 13.3.2024, viitatttu 14.3.2024 (ranskaksi)

Aiheesta muualla

Ranskan viidennen tasavallan presidentit (1958–)
Charles de Gaulle (1959–1969) • Georges Pompidou (1969–1974) • Valéry Giscard d’Estaing (1974–1981) • François Mitterrand (1981–1995) • Jacques Chirac (1995–2007) • Nicolas Sarkozy (2007–2012) • François Hollande (2012–2017) • Emmanuel Macron (2017–)
Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Taiteenala
Henkilöt
Muut