Ulysses S. Grant

Ulysses S. Grant
Yhdysvaltain 18. presidentti
4. maaliskuuta 1869 – 4. maaliskuuta 1877
Varapresidentti	Schuyler Colfax (1869–1873), Henry Wilson (1873–1875)
Edeltäjä	Andrew Johnson[1]
Seuraaja	Rutherford B. Hayes[1]
Henkilötiedot
Syntynyt	27. huhtikuuta 1822[1] Point Pleasant Ohio[1]
Kuollut	23. heinäkuuta 1885 (63 vuotta)[1] Mount McGregor, New York[1]
Kansalaisuus	yhdysvaltalainen
Ammatti	sotilas maanviljelijä myyjä[1]
Puoliso	Julia Dent Grant[1]
Tiedot
Puolue	Republikaanit[1]
Uskonto	metodisti[1]
Nimikirjoitus
Sotilaspalvelus
Lempinimi	Unconditional Surrender
Palvelusmaa(t)	Yhdysvallat (Pohjoisvaltiot)
Palvelusvuodet	1839–1854 1861–1869
Sotilasarvo	armeijakenraali
Taistelut ja sodat	Meksikon–Yhdysvaltain sota Yhdysvaltain sisällissota
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Ulysses S. Grant (syntyjään Hiram Ulysses Grant, 27. huhtikuuta 1822 – 23. heinäkuuta 1885) oli Yhdysvaltain sisällissodassa pohjoisvaltioiden armeijaa johtanut kenraali sekä Yhdysvaltain 18. presidentti (1869–1877). Hän toimi ennen presidentiksi nousuaan Unionin armeijassa ja nousi lopulta koko maan asevoimien komentajaksi. Presidentiksi noustessaan hänellä ei juuri ollut poliittista kokemusta: hän toimi ennen presidenttikauttaan vain muutaman kuukauden ajan Yhdysvaltain sotaministerinä.

Presidenttinä Grantin merkittävin saavutus oli Yhdysvaltain ja Ison-Britannian välien parantaminen. Grantin hallinto kärsi kuitenkin laajasta korruptiosta ja erityisesti intiaanien asema heikkeni Grantin kauden aikana huomattavasti.

Nuoruus

Hiram Ulysses Grant syntyi 27. huhtikuuta 1822 Point Pleasantissa, Ohiossa. Hän kuitenkin muutti vanhempiensa, Jesse ja Hannah Simpson Grantin, kanssa jo seuraavana vuonna Georgetowniin, jossa Jesse pyöritti tavernaa. Vuonna 1839 Jesse järjesti Hiram Ulyssesille paikan maineikkaaseen West Pointin sotilasakatemiaan. West Pointissa toiminut kongressiedustaja Thomas L. Hamer merkitsi Hiramin nimen virheellisesti muotoon Ulysses Simpson Grant. Hiram ei koskaan korjannut virhettä, vaan ryhtyi käyttämään virheellistä nimeään. West Pointissa ollessaan Grant tuli tunnetuksi taitavana hevosmiehenä, joskin muuten häntä pidettiin keskivertoa heikompana opiskelijana. Hän valmistui akatemiasta vuonna 1843.^[2]

Valmistumisensa jälkeen Grant määrättiin second lieutenantiksi (vastaa suurin piirtein aliluutnanttia) 4. jalkaväkirykmenttiin, jonka tukikohta sijaitsi Barracksissa, Missourissa. Vuonna 1844 hän tapasi West Pointissa olleen opiskelijatoverinsa siskon, Julia Dentin. Kaksi vuotta myöhemmin Grant taisteli rykmenttinsä mukana Meksikon–Yhdysvaltain sodassa, josta hän palasi Missouriin sodan päätyttyä vuonna 1848. Samana vuonna hän meni naimisiin Julia Dentin kanssa; pari sai yhteensä neljä lasta, jotka kaikki selvisivät aikuisikään asti. Avioliiton solmimisen jälkeen Grant joutui viettämään aikaa erossa perheestään, kun hänet aina välillä kutsuttiin armeijan palvelukseen. Hän erosi armeijasta vuonna 1852.^[2]

Sisällissota ja paluu armeijaan

Erottuaan armeijasta Grant muutti perheensä kanssa White Havenin maatilalle Missouriin, jossa Julia oli viettänyt nuoruutensa. Grant yritti White Havenissa ollessaan ensin viljellä maata ja myöhemmin toimia kiinteistökauppiaana, epäonnistuen kummassakin. Vuonna 1860 Grant muutti perheineen Galenaan, Illinoisiin, jossa hän sai töitä isänsä nahkakaupasta.^[2]

Kun sisällissota syttyi huhtikuussa 1861, Grant värväytyi Illinoisin 21. vapaaehtoisjalkaväkirykmenttiin, jossa hänestä tehtiin eversti ja rykmentin komentaja. Pian tämän jälkeen Grant kävi joukkoineen ensimmäisen taistelunsa, kun Grant hyökkäsi Konfederaation joukkoja vastaan Missourissa. Myöhemmin saman vuoden kesänä presidentti Abraham Lincoln teki Grantista prikaatikenraalin. Grant tuli tunnetuksi ympäri Unionia, kun hän löi Konfederaation joukot Fort Henryssä ja Fort Donelsonissa. Kun Konfederaation komentaja kysyi Fort Donelsonin taistelun lopussa Grantilta antautumisen ehtoja, tämä lausui kuuluisat sanansa: ”No terms except an unconditional and immediate surrender can be accepted” (suom. Muita ehtoja, kuin ehdoton ja välitön antautuminen ei voida hyväksyä). Grant sai tästä lempinimensä Unconditional Surrender. Huhtikuussa Konfederaation joukot yllättivät Grantin Tennesseessä, ja tämän joukot kärsivät suuria tappioita. Grant sai kuitenkin apuvoimia ja pakotti Konfederaation joukot vetäytymään seuraavana päivänä. Vaikka voitto olikin Unionille strategisesti hyvin tärkeä, monet syyttivät Grantia liian suurista tappioista. Lincoln kuitenkin seisoi Grantin rinnalla: hän arvosti Grantin aggressiivista sodankäyntiä, joka pakotti Konfederaation puolustuskannalle. Grantin omalaatuinen käyttäytyminen taisteluiden keskellä ällistytti lähes kaikki hänen seurassaan olleet; hän pysyi koko taistelun ajan tyynenä, poltteli sikareita, antoi komentajilleen yksinkertaisia ohjeita eikä muuten puuttunut näiden taisteluihin.^[2][3]

Heinäkuussa 1863 Grant, joka oli tuolloin niittänyt mainetta sinnikkäänä ja päättäväisenä johtajana, saavutti yhden uransa merkittävimmistä voitoista, kun hän kukisti Konfederaation joukot Vicksburgin taistelussa. Grant oli ensin yrittänyt hyökätä Vicksburgin linnoitusta vastaan pohjoisesta, mutta huomattuaan tämän toivottamaksi hän marssitti joukkonsa Mississippi-joen toiselle puolelle. Hän löi Konfederaation puolustuksen Jacksonissa sekä Champion Hillillä ja pääsi piirittämään Vicksburgia. Kuuden viikon piirityksen jälkeen linnoitus antautui. Maaliskuussa 1864 Lincoln nimitti Grantin kenraaliluutnantiksi ja koko Unionin armeijan komentajaksi. Grant siirrettiin Washingtoniin, jossa hänen toivottiin saavan paras kokonaiskuva sodasta. Grant päätti kuitenkin pian lähteä Washingtonista sotakentälle kenraali George Meaden joukkojen tueksi. Grantin ja Meaden johtamat joukot kärsivät suuria tappioita Wildernessissä, Spotsylvaniassa ja Cold Harborissa, jonka takia demokraattien lehdistö antoi Grantille liikanimen The Butcher (suom. Teurastaja). Grant kuitenkin jatkoi sotaretkeään ja sai saarrettua Konfederaation armeijan pääjoukot Richmondissa huhtikuussa 1865. 9. huhtikuuta Konfederaation joukkojen komentaja Robert E. Lee antautui ja sisällissota päättyi. Viisi päivää myöhemmin presidentti Abraham Lincoln salamurhattiin Ford’s Theatherissa. Myös Grant oli kutsuttu mukaan teatteriin, mutta hän oli kieltäytynyt. Salamurhan jälkeen presidentiksi nousi orjuutta kannattanut Andrew Johnson.^[2][3]

Nousu presidentiksi

Sisällissodan päättymisen jälkeen Grantista tuli Yhdysvalloissa kansallissankari. Vuonna 1866 presidentti Johnson nimitti Grantin maan ensimmäiseksi neljän tähden kenraaliksi. Samalla Johnsonin ja kongressin välit kuitenkin kiristyivät, kun kongressi syytti Johnsonia orjuuden lakkauttamisen hidastamisesta. Kesällä 1867 Johnson erotti hänen politiikkaansa kritisoineen sotaministeri Edwin Stantonin ja nimitti Grantin tämän tilalle. Tammikuussa 1868 Johnson erosi virastaan, minkä vuoksi hänen ja Grantin välit menivät poikki. Toukokuussa kongressi nosti Johnsonia vastaan 11 virka­syytettä, jotka kuitenkin hylättiin senaatissa yhden äänen erolla. Myöhemmin samassa kuussa republikaanit nimesivät Grantin presidenttiehdokkaakseen demokraattien nimetessä hänen vastaehdokkaakseen entisen New Yorkin kuvernöörin Horatio Seymourin. Vaaleissa Grant voitti sekä valitsijamiesäänestyksen (äänin 214–80) että kansanäänestyksen (52 % äänistä). Hän nousi Yhdysvaltain 18. presidentiksi ollessaan vasta 46-vuotias; tämä teki hänestä maan siihenastisen historian nuorimman presidentin.^[2]

Grantin vannoessa virkavalansa vuonna 1869 Yhdysvalloissa elettiin jälleenrakennuksena tunnettua ajanjaksoa: sisällissodan hävinneet Etelävaltiot pyrittiin palauttamaan takaisin Unioniin. Presidenttinä Grant pyrki tekemään Etelävaltioiden takaisinliittymisestä mahdollisimman rauhanomaista. Hän armahti useita Konfederaation korkeita virkamiehiä, mutta pyrki samalla turvaamaan vapautettujen mustien oikeuksia Etelävaltioissa. Vuonna 1870 kongressi hyväksyi perustuslain 15. lisäyksen, joka takasi kaikille mustille äänioikeuden kaikkialla Yhdysvalloissa. Lisäyksen ansiosta niin kutsutut Black Codes -lait saatiin estettyä. Grant hyväksyi myös useita ääriliikkeiden, kuten kuuluisaksi nousseen Ku Klux Klanin, toimintaa rajoittavia lakeja. Hän myös joutui turvautumaan usein liittovaltion asevoimiin mustien ja valkoisten välisten konfliktien taltuttamiseksi. Tästä syystä osa kansalaisista arvosteli Grantia osavaltioiden oikeuksien rikkomisesta, osa taas liian löyhästä suhtautumisesta rasistisiin liikkeisiin.^[2]

Jälleenrakennukseen liittyvien toimien lisäksi Grant perusti Yhdysvaltain oikeusministeriön, Weather Bureaun (nykyinen National Weather Service) ja Yhdysvaltain ensimmäisen kansallispuiston, Yellowstonen kansallispuiston. Grant pyrki myös, vaihtelevalla menestyksellä, parantamaan liittovaltion suhteita intiaaneihin. Yksi Grantin hallinnon merkittävimmistä saavutuksista oli Washingtonin sopimus Ison-Britannian kanssa vuonna 1871: sopimus paransi huomattavasti maiden välejä, jotka olivat aiemmin olleet erittäin huonot. Yksi Grantin kauden epäonnistumisista oli yritys liittää Santo Domingo (nykyinen Dominikaaninen tasavalta) Yhdysvaltoihin.^[2]

Intiaanien suhteen Grant ajoi presidenttikausillaan rauhanpolitiikkaa. Grant pyrki amerikkalaistamaan intiaanit auttamalla heitä talojen rakentamisessa reservaatteihin ja kannustamalla heitä maanviljelyyn. Lisäksi Grant perusti intiaanien asemaa ajaneen Board of Indian Commissionersin. Se onnistui muun muassa saamaan Yhdysvaltoihin uuden lain, joka lopetti intiaaniasiamiesten poliittisen nimittämisen. Grantin hyvistä aikeista huolimatta intiaanien asema huononi hänen presidenttikautensa aikana edelleen: valkoiset uudisasukkaat, joilla oli takanaan liittovaltion tuki, ajoivat intiaanit yhä ahtaammalle, eivätkä intiaanit pystyneet maanviljelyyn heille määrätyillä huonoilla mailla. Tämän vuoksi intiaanit ja liittovaltion asevoimat ajautuivat usein aseellisiin konflikteihin, kuten kuuluisaan Little Bighornin taisteluun Montanassa.^[4]

Vuonna 1872 ryhmä republikaaneja, jotka vastustivat Grantin politiikkaa ja uskoivat tämän olleen korruptoitunut, perusti uuden Liberal Republican -puolueen. Puolue asetti yhdessä demokraattien kanssa ehdokkaakseen vuoden 1872 vaaleihin newyorkilaisen Horace Greeleyn. Grant voitti valitsijamiesvaalit äänin 286–66 ja kansanäänestyksen noin 56 % kannatuksella. Hänen toista kauttaan varjostivat Yhdysvaltoja ravistellut talouslama ja lukuisat skandaalit. Grant ei hakenut enää kolmannelle kaudelle, vaan vuonna 1876 presidentiksi nousi republikaanien Rutherford Hayes.^[2]

Skandaalit

Grantin kausia presidenttinä varjostivat useat skandaalit ja korruptio, vaikka Grant ei niihin itse osallistunutkaan. Hänen ensimmäisen kautensa aikana ryhmä pörssikeinottelijoita, joista tunnetuimmat olivat James Fisk ja Jay Gould (1836–1892), pyrki vaikuttamaan Grantin hallinnon toimintaan ja siten manipuloimaan kullan arvoa. Seurauksena oli mustana perjantaina 24. syyskuuta 1869 tunnettu pörssiromahdus. Vaikka Grant ei itse ollut tietoinen keinottelusta, hänen maineensa heikkeni, koska hän tunsi sekä Fiskin että Gouldin henkilökohtaisesti.^[2]

Toinen merkittävä skandaali sattui vuonna 1875, kun Yhdysvalloissa paljastui miljoonien arvoinen verohuijaus. Tislaajat ja alkoholin jälleenmyyjät tienasivat miljoonia dollareita, kun liittovaltion viranomaiset auttoivat heitä kiertämään alkoholiveroja. Yksi salaliittolaisista oli Grantin henkilökohtainen ministeri Orville E. Babcock. Tästä huolimatta Grant vapautettiin kaikista tapaukseen liittyvistä syytteistä.^[2]

Grantin presidenttikauden aikana oli tullut tavaksi, että virkoihinsa päässeet poliitikot palkitsivat kannattajiaan nimittämällä näitä muihin virkoihin. Grant pyrki estämään tätä perustamalla korruptiota vastaan toimineen virkamieskomission, jonka tarkoitus oli saada liittovaltion virkoihin ihmisiä pätevyyden eikä poliittisten syiden perusteella. Kongressi kuitenkin vastusti komissiota, minkä vuoksi sen rahoitus lopetettiin vuonna 1876. Ratkaisu virkamiesongelmaan saatiin vasta vuonna 1883, kun presidentti Chester Arthur hyväksyi Pendleton Civil Service Act -lakiehdotuksen.^[2]

Myöhemmät vuodet ja kuolema

Jätettyään Valkoisen talon vuonna 1877 Grant lähti perheensä kanssa kiertelemään ympäri maailmaa kahden vuoden ajaksi. Tänä aikana Grant kävi myös Suomessa ja vieraili Turussa Phoenix-hotellissa ja Helsingissä Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa rehtori Topeliuksen vieraana.^[5] Grant palasi Yhdysvaltoihin vuonna 1879, ja seuraavana vuonna hän oli ehdolla republikaanien presidenttiehdokkaaksi. James A. Garfield kuitenkin voitti kilpailun ja nousi myöhemmin Yhdysvaltain 20. presidentiksi.^[2]

Vuosina Grant toimi myös NRA:n puheenjohtajana vuosina 1883–1884.^[6] Hän oli myös ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka kuului kyseiseen yhdistykseen.^[7]

Vuonna 1881 Grant muutti Upper East Sidelle New Yorkiin, jossa hän sijoitti säästönsä finanssialan yritykseen yhdessä poikansa kanssa. Yhtiön toinen omistaja kuitenkin huijasi siihen sijoittaneita ihmisiä, ja yritys ajautui vuonna 1884 konkurssiin. Taatakseen perheensä toimeentulon Grant päätti ryhtyä kirjoittamaan muistelmiaan. Myöhemmin samana vuonna hänellä diagnosoitiin kurkkusyöpä. Grant sai muistelmansa lopulta valmiiksi vain muutamaa päivää ennen kuolemaansa 23. heinäkuuta 1885 Adirondackin vuoristossa. Hänen ystävänsä Mark Twain julkaisi muistelmat myöhemmin samana vuonna, ja niistä tuli valtava taloudellinen menestys.^[2] Muistelmien tyyli on hillitty ja vaatimaton, mutta ne osoittavat myös Grantin hyvän huumorintajun, ja teos on edelleen arvostettu.^[8]

Grantin hautajaismenoja New Yorkissa seurasi yli miljoona ihmistä. Hänet haudattiin Riverside-puistoon Manhattanille, jonne myös hänen vaimonsa Julia haudattiin vuonna 1902.^[2] Kenraali Grantin kansallinen muistomerkki rahoitettiin lahjoitusten turvin: noin 90 000 henkilö ympäri maailmaa lahjoitti yhteensä 600 000 dollaria, joilla muistomerkki, ja siihen kuuluva Grantin hauta, rakennettiin.^[9]

Kolme Yhdysvaltain kongressin jäsentä esitteli vuonna 2021 ehdotuksen, että Grant ylennettäisiin postuumisti General of the Armies of the United States -sotilasarvoon. Samaa arvoa ei ole myönnetty aiemmin kuin kahdelle muulle henkilölle, jotka ovat George Washington ja John J. Pershing. Ehdotus on otettu osaksi 2023 National Defense Authorization Act -asetusta, mutta ylennyksen päivämäärä on taannehtivasti 27. huhtikuuta 2022, jolloin Grantin syntymästä oli kulunut 200 vuotta.^[10][11]

Lähteet

• American President Ulysses S. Grant (1822–1885) Millercenter.org. Viitattu 18.11.2011. (englanniksi)
• Ulysses S. Grant - The Hero as Politician. American Heritage. Arkistoitu 10.7.2010. Viitattu 18.11.2011. (englanniksi)
• Ulysses S. Grant History. Viitattu 18.11.2011. (englanniksi)

Viitteet

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ulysses S. Grant Wikimedia Commonsissa

• Ulysses S. Grant Valkoinen talo (englanniksi)
• Ensimmäinen virkaanastujaispuhe (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Toinen virkaanastujaispuhe (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• U. S. Grantin henkilökohtaiset muistelmat (Arkistoitu – Internet Archive) (1885) Project Gutenbergistä (englanniksi)
• Grant ja orjuus (englanniksi)

n k m Yhdysvaltain presidentit Luettelo Yhdysvaltain presidenteistä Tietoja Yhdysvaltain presidenteistä Valkoinen talo Washington J. Adams Jefferson Madison Monroe J. Q. Adams Jackson Van Buren W. Harrison Tyler Polk Taylor Fillmore Pierce Buchanan Lincoln A. Johnson Grant Hayes Garfield Arthur Cleveland B. Harrison Cleveland McKinley T. Roosevelt Taft Wilson Harding Coolidge Hoover F. Roosevelt Truman Eisenhower Kennedy L. Johnson Nixon Ford Carter Reagan G. H. W. Bush Clinton G. W. Bush Obama Trump Biden

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF Kansalliset Norja Chile Espanja Ranska BnF data Saksa Israel Belgia Yhdysvallat Ruotsi Latvia Japani Tšekki Australia Kreikka Korea Alankomaat Puola Vatikaani Tieteilijät CiNii Taiteenala ULAN Henkilöt Deutsche Biographie Trove Muut NARA SNAC IdRef