Nikita Hruštšov

Nikita Hruštšov
Никита Хрущёв
Neuvostoliiton kommunistinen puolueen 3. pääsihteeri
14. syyskuuta 1953 – 14. lokakuuta 1964
Edeltäjä	Georgi Malenkov
Seuraaja	Leonid Brežnev
Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja
27. maaliskuuta 1958 – 14. lokakuuta 1964
Edeltäjä	Nikolai Bulganin
Seuraaja	Aleksei Kosygin
Henkilötiedot
Koko nimi	Nikita Sergejevitš Hruštšov
Syntynyt	15. huhtikuuta 1894 Kalinovka, Kurskin kuvernementti, Venäjä (nykyään Kurskin alue)
Kuollut	11. syyskuuta 1971 (77 vuotta) Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto (nykyään Venäjä)
Puoliso	Jefrosinia Hruštšova (1916–1919) Nina Hruštšova (1923–1971)
Tiedot
Puolue	NKP
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Nikita Sergejevitš Hruštšov (ven. Ники́та Серге́евич Хрущёв,  kuuntele ääntämys ^(ohje); vanhentunut translitterointi Hruštšev) (15. huhtikuuta (J: 3. huhtikuuta) 1894 Kalinovka, Kurskin kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 11. syyskuuta 1971 Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto) oli neuvostoliittolainen poliitikko, kenraali ja kommunistisen puolueen pääsihteeri eli Neuvostoliiton tosiasiallinen johtaja 1953–1964. Hän saavutti Neuvostoliiton johtajuuden Josif Stalinin kuoleman jälkeisessä valtakamppailussa puolueen sisällä. Hän oli myös ministerineuvoston puheenjohtaja 1958–1964. Hruštšov oli syntyperältään venäläinen, mutta hänellä oli lämmin suhde Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan.^[1]

Elämäkerta

Nuori työläinen

Nikita Hruštšov syntyi 15. huhtikuuta 1894 Kalinovkan kylässä Kurskin kuvernementin alueella (nykyinen Kurskin alue). Hänen isänsä oli nimeltään Sergei ja äitinsä Ksenia. Isä ansaitsi melko hyvin, mutta silti vähitellen perhe vajosi köyhyyteen. Perhe ei omistanut maatilaa eikä hevosta. Mies, joka ei omistanut hevosta, oli kylän sosiaalisessa hierarkiassa pohjimmaisena.^[2]

Kun perheen vaurastumisesta ei tullut mitään, se myrkytti perheen jäsenten välit. Ksenia halveksi miestään eikä nuori Nikitakaan häntä kunnioittanut. Äiti asetti poikaansa suuria odotuksia ja myös kyläkoulun opettaja Lidia Ševtšenko odotti pojan pärjäävän elämässään. Kyläkoulun opettajalla Hruštšov näki ensimmäisen kerran kiellettyä kumouksellista aineistoa. Koulumyönteinen poika vastusti isäänsä, joka otti hänet pois koulusta ensin peltotöihin ja sittemmin suutarin oppiin. Poika kieltäytyi suutarinopista ja isä etsi pojalle paikan varastokirjurin oppipoikana. Tästäkin Hruštšov kieltäytyi ja sanoi mieluummin karkaavansa kotoa, kuin olevansa varastokirjurin opissa.^[3]

Vuonna 1908 Sergei vei poikansa Nikitan Juzovkaan töihin. Muu perhe seurasi myöhemmin perässä. Juzovka oli perustettu vuonna 1869. Nimensä kaupunki oli saanut walesilaiselta John Hughesilta, joka oli perustanut alueelle louhitusta raudasta ratakiskoja ja rautarakenteita valmistavan yhtiön. Kaupungin nimeksi tuli vuonna 1924 Stalino ja vuonna 1961 Donetsk.^[4]

Monet työläiset joutuivat elämään Juzovkassa äärimmäisessä köyhyydessä. Parakkeihin majoitettiin 50–60 henkilöä, joilla ei ollut käytössään juoksevaa vettä, eikä kaikilla edes omaa vuodetta. Työväenasunnoilla oli halventavia nimiä kuten ”Kurjala” ja ”Tappola”. Kuolleisuus oli sairauksien ja tapaturmien takia suuri, ja alkoholismi ja rikollisuus yleisiä. Palkat olivat matalia.^[5]

Tämä on vain kommunistisen historiankirjoituksen sävyttämä osatotuus. Vuoteen 1913 mennessä myös kaivostyöläisellä alkoi olla mahdollisuus sosiaaliseen nousuun. Lukutaitoisten kaivosmiesten määrä oli kasvanut, ja osa heistä omisti jo asuntonsa. Työläisten lapset kävivät koulua, kaupunki alkoi siistiytyä, siellä oli kesäisin ulkoilmakonsertteja, ammattiopistoja, juutalainen koulu ja lukusaleja. Kaupunki tarjosi Hruštšoville mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun ja hän myös tarttui tilaisuuteen.^[6]

Vuoden 1912 paikkeilla Hruštšov kiinnostui politiikasta. Hän luki sosiaalidemokraattien sanomalehtiä, joita hän siteerasi lukutaidottomille työtovereilleen. Työtoverit pitivät häntä hyvänä juttumiehenä ja hän niitti mainetta myös naissankarina. Poliisi kiinnostui hänestä vuoden 1912 paikkeilla, jolloin hän keräsi avustuksia murhattujen kultakaivostyöläisten omaisille.^[7]

Politiikkaa enemmän Hruštšovia kiinnosti taloudellinen vaurastuminen. Hän osti palkallaan kellon, kameran ja uuden polkupyörän, jotka olivat työläisillä harvinaisia. Hän halusi hyvän talon, lapsia ja vaimon vauraasta ja sivistyneestä perheestä. Viimeksi mainittu toteutui. Vuoteen 1914 mennessä hän oli menestyvä ja hyvin palkattu metallityöläinen, ja oli nainut Jefrosinja Pisarevin, joka oli kotoisin suhteellisen varakkaasta perheestä. Vuodelta 1916 on säilynyt valokuva, jossa nuorellaparilla on muodikkaat siistit vaatteet, ja elämä näyttää parhaita puoliaan. Tuohon aikaan Hruštšov kuului raittiusseuraan eikä juonut lainkaan alkoholia tai tupakoinut.^[8]

Ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914. Koska Hruštšov oli ammattitaitoinen metallityöläinen, häntä ei kutsuttu armeijaan. Hänen palkkansa nousi ja vanhana miehenä hän totesi katkerasti, että kapitalistien hallitessa hänen ja monien ystäviensä elämä oli parempaa kuin monilla työläisillä oli kommunismin aikana.^[9]

Ilman sotaa ja vallankumousta Hruštšov olisi todennäköisesti päätynyt haaveilemalleen insinöörin uralle. Maaliskuussa 1915 puhkesi suurlakko kaivoksilla ja Hruštšovin työpaikalla. Hän piti innostavia puheita, joissa vaati parempia työoloja sekä palkkausta. Seuraavana vuonna alkoi työläisillä olla sodanvastaisia mielipiteitä ja he menivät lakkoon. Hruštšov oli mukana organisoimassa näitäkin lakkoja. Kun tsaari Nikolai II pakotettiin luopumaan vallasta vuoden 1917 helmikuun vallankumouksessa oli tämä Hruštšoville suuri juhlapäivä ja hän osallistui mielenosoituksiin.^[9]

Aloitteleva puoluevirkailija

Helmikuun vallankumouksen jälkeen Venäjä suistui sekasortoon. Bolševikit olivat aluksi kaivostyöläisten keskuudessa yhtä vihattuja kuin porvarit. Porvareiden koteihin hyökkäiltiin, heitä pahoinpideltiin ja heidän omaisuuttaan tärveltiin. Isänmaallisesti ajattelevat kaivostyöläiset lynkkasivat vihollisen asiamiehinä pitämiään bolševikkeja. On epäselvää, mitä Hruštšov teki ja ajatteli uudessa tilanteessa. Virallisen neuvostoliittolaisen elämäkerran mukaan hän oli jo tuolloin sydämestään vallankumouksellinen, mutta monet hänet tuolloin tunteneet sanoivat, että hän ei ollut millään tavalla mukana vallankumouksessa vaan ainoastaan ammattiyhdistyksessä.^[10]

Hruštšov liittyi kommunistiseen puolueeseen vuonna 1918. Ajatusmaailmaltaan hän oli kuitenkin lähempänä menševikkejä ja näiden pyrkimystä parantaa taloudellisia ja sosiaalisia olosuhteita kuin bolševikkien ajatusmaailmaa, jonka mukaan valtaan piti päästä keinolla millä hyvänsä.^[11]

Ukrainassa koittivat levottomat ajat: maa oli välillä itsenäinen Ukrainan kansantasavalta, välillä taas keskusvaltojen miehittämä ja jälleen itsenäinen valtio. Hruštšov mobilisoitiin puna-armeijaan vuoden 1918 lopussa tai 1919 alussa. Armeijassa hän yleni pienen puoluesolun esimiehestä 9. armeijan poliittisen osaston kouluttajaksi. Sanottavaa sotamenestystä hänellä ei ollut.^[12]

Sisällissodan jälkeen Ukraina oli raunioina. Puutetta oli asunnoista, hiilestä ja elintarvikkeista. Elintarvikepulan johdosta Hruštšovin ensimmäinen vaimo Galina kuoli nälkään. Lapset Leonid ja Julina jäivät isän yksinhuollettaviksi, kunnes hän 1924 meni naimisiin Nina Petrovnan kanssa. Leninin hallinto ei luottanut Donbassin alueen työläisiin, sanottiin että ”heidän proletaarinen tietoisuutensa oli hukassa”. Työläiset lakkoilivat, ja heitä teloitettiin summittaisesti. Hruštšov nimitettiin vuonna 1922 johtamaan Rutšenkovon kaivosta ja hän paneutui tehtävään tarmokkaasti. Hän olisi puoluetoimitsijan työn sijasta opiskellut kaivosteknikoksi. Puolueen linjariidoissa hän päätyi kannattamaan Trotskia, mitä hän joutui myöhemmin selittelemään ja varomaan.^[13]

Tiedoissa Hruštšovin vaiheista 1920-luvulla on aukkoja. Nyttemmin on paljastunut, että hänellä oli suhde Marusija-nimisen nuoren naisen kanssa. Marusijan sukunimi on jäänyt tuntemattomaksi. Hruštšovin äiti painosti poikaansa lopettamaan suhteen Marusijan kanssa, sillä hänen mielestään tämä oli sopimaton henkilö. Pian Marusijan lähdettyä Hruštšov tapasi kolmannen puolisonsa, Nina Petrovnan, joka toimi kommunistisen puolueen propagandistina.^[14]

Vuonna 1925 Hruštšovin ura sai hyvän sysäyksen eteenpäin. Hänet valittiin Petrovo-Marinskin puoluejohtajaksi. Tätä tehtävää hän hoiti vuoden 1926 loppuun. Hän keskittyi hankkimaan asuntoja ja elintarvikkeita vaikeuksissa oleville työläisille ja myös kuunteli heidän ongelmiaan toisin kuin muut kommunistivirkailijat. Siksi hänet valittiin alueensa edustajaksi Ukrainan kommunistisen puolueen kokoukseen, josta hänet lähetettiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 14. kokoukseen Moskovaan. Siellä hän tapasi ensimmäistä kertaa Stalinin, joka teki Hruštšoviin miellyttävän vaikutelman.^[15]

Kohti Moskovaa

Ukrainassa kommunistipuolueen johdossa oli Lazar Kaganovitš, joka oli Josif Stalinin tukija. Hän otti nuoren Hruštšovin huomaansa, jonka jälkeen hänen uransa lähti nousuun. Hruštšov tuki Kaganovitšia Ukrainan puolueen valtakamppailussa ja Kaganovitš junaili Hruštšovin Stalinon alueen johtajaksi. Hruštšovin piti ensiksi järjestää Kaganovitšin tuella parjauskampanja alueen johtajaa Moisejenkoa vastaan. Hruštšov syytti Moisejenkoa ”järjestelmällisestä juoppoudesta” sekä ”puolueen sisäisen demokratian loukkaamisesta”. Moisejenko erotettiin, mutta Hruštšov ei päässyt hänen paikalleen.^[16]

Vuonna 1929 Hruštšov lähti opiskelemaan Stalinin mukaan nimettyyn teollisuusakatemiaan Moskovassa. Tämä oli seurausta Stalinin kampanjasta, jonka mukaan ”porvarispesialistit” piti sivuuttaa ja tilalle piti saada nuoria työläistaustaisia, kommunismille uskollisia opiskelijoita. Nyt Hruštšovin ura lähti todelliseen nousukiitoon: hänestä tuli koulun puolueosaston johtaja, 1931 kahden Moskovan kaupunginosaneuvoston johtaja, 1932 Moskovan puolueen toinen sihteeri ja 1934 puolueen Moskovan kaupungin komitean (gorkom) pääsihteeri. Moskovan puoluejohtajana Hruštšov lähetti osana Stalinin puhdistuksia 8 500 ”petturia” ammuttavaksi ja 33 000 vankileireille. Vuonna 1934 hänestä tuli varajäsen kommunistisen puolueen keskuskomiteaan ja politbyroon jäseneksi hän nousi vuonna 1939.^[17]

Hruštšoville Moskovan vuosien tärkeimpiä hankkeita oli metron rakentaminen. Tehtävä suoritettiin stalinistiseen tyyliin välittämättä ihmishengistä tai kustannuksista ja kuuntelematta asiantuntijoiden mielipiteitä. Asiantuntijoiden mielestä Moskova olisi tarvinnut ensin maanpäällisen liikenneverkon. Metrosta piti tulla näyte koko maailmalle sosialismin toimivuudesta. Vuonna 1934 siihen upotettiin 350 000 000 ruplaa, kun koko maan kulutustarvikkeisiin käytettiin 300 000 000 ruplaa. Hruštšov uhrasi metrotyömaalle lähes koko aikansa, hän nukkui vähän ja vietti runsaasti aikaa tunnelityömailla. Kaikesta huolimatta valmistuminen viivästyi puoli vuotta: metro avattiin vappuna 1935. Hruštšov palkittiin näyttävästi Leninin kunniamerkillä, ja tehdas ja lastentarha nimettiin hänen mukaansa.^[18]

Asema puolueen sisäpiirissä toi Hruštšovin perheelle sellaiset aineelliset olot, joista muut neuvostokansalaiset näkivät vain unia. Heillä oli viiden huoneen huoneisto, jonne myös Hruštšovin vanhemmat muuttivat. Perheellä oli oma autonkuljettaja ja puhelin. Etuihin kuuluivat myös omat lomapaikat, kaupat ja kahvilat. Lisäksi kuukausittain maksettiin ylimääräinen kirjekuori täynnä rahaa. Lomapaikoissa oli ulkomailta tuotuja viinejä ja muita herkkuja, joista ei tarvinnut maksaa mitään. Muistelmissaan, joihin ei ole aina luottaminen, Hruštšov väittää eläneensä vaatimattoman yksinkertaista elämää. Kaikkien muiden johtohenkilöiden muistelmat kertovat päinvastaista.^[18]

Hruštšovin Moskovan vuosien aikana Stalin käynnisti puhdistukset. Moskovan kaupungin puoluekomitean 63 jäsenestä 45 surmattiin, koko läänin puoluekomitean 64 jäsenestä 46 surmattiin. Hruštšov avusti puoluetoverien kadottamisessa vankileirien saaristoon ja piti asiasta puheita, joissa totesi ”Ryökäleet on tuhottava. Tämä koituu miljoonien eduksi. Kätemme ei saa vapista.” Puoluekomitea asetti Moskovan kiintiöksi 35 000 kansanvihollista, joista 5 000 piti ampua heti. Stalinille hän esitti raportissaan löytäneensä 41 500 kulakkiainekseen kuulunutta, joista 8 500 oli ammuttu. Koska moni Hruštšovin alainen oli tuhottu, hän alkoi uumoilla olevansa seuraavana joukossa. Näin ei käynyt, vaan hänet lähetettiin Ukrainaan.^{[19] [20] [21]}

Ukrainan johtaja

Vuonna 1938 Hruštšovista tuli Ukrainan kommunistisen puolueen keskuskomitean pääsihteeri sekä Kiovan kaupungin ja alueen puoluekomiteoiden johtaja. Vuosina 1938–1941 Hruštšov toimi Ukrainassa Stalinin ”varakuninkaana”, ja sai huomattavasti omaa toimintavaltaa tottelevaisuutensa ansiosta. Ukrainassa Hruštšov alkoi kuitenkin kyseenalaistaa Stalin järjestelmän ja menetti Stalinia kohtaan aikaisemmin elättämänsä harhaluulot.^{[22] [23]}

Ukraina oli Venäjän ohella Neuvostoliiton tärkeimpiä osatasavaltoja. Sen väestö, erityisesti intellektuellit, olivat kuitenkin itsenäisyysmielisiä. Ukraina liitettiin sodalla osaksi Neuvostoliittoa, mutta Lenin hyvitteli ukrainalaisia elvyttämällä ukrainan kieltä ja kulttuuria ja antamalla kouluissa luvan opettaa Ukrainan omaa historiaa ja kulttuuriperintöä ja laittamalla puolueen johtoon ukrainalaisia. Stalin halusi lopettaa tämän. Hruštšovin piti käynnistää asiaa koskevat toimenpiteet. Ukrainan NKVD:n johtaja Aleksadr Uspenski piti puheen jossa ylisti Hruštšovia ”...uskollinen stalinisti... jonka saavuttua Ukrainaan kansanvihollisten murskaaminen käynnistyi.” Hruštšovin puolustajat taas sanovat hänen lieventäneen vainoja.^[24]

Vuosien 1938–1939 välisenä aikana Hruštšov alkoi ensin epäillä Stalinin toimia ja alkoi lopulta hiljaisesti vihata häntä. Hruštšov vieraili Stalinossa ja tapasi nuoruuden aikaisia tuttujaan. Yksi heistä oli luopunut kommunismista, sillä hänen olisi pitänyt vainota kulakkeina pidettyjä ihmisiä, toisen Hruštšov haetutti virkahuoneeseensa Kiovaan. Ystävä kertoi olleensa edellisvuotena pidätettynä ja kertoi joutuneensa kokemaan järjetöntä hakkaamista. Tämä järkytti Hruštšovia syvästi.^[25]

Ensimmäisenä varsinaisena hallitustoimenaan Hruštšov päätti paneutua maataloutta vaivanneisiin ongelmiin. Hän palkkasi assistentin, Andrei Ševtšenkon, jonka kaikki tehtävät liittyivät maatalouteen. Uudistusten myötä tiloille annettiin enemmän päätäntävaltaa. Aloitteellisimmille ja työteliäimmille kolhoositilallisille oli luvassa palkkiota. Hruštšov esitteli uudistuksensa Stalinille, joka oli luonnollisesti tyytyväinen tuotannon kasvuun, mutta moitti suunnitelmaa liiasta vapaamielisyydestä. Stalinin mukaan ilman kuria kaikki hajoaisi. Talous lähti Hruštšovin kaudella Ukrainassa selvään nousuun: sato ylittyi vuonna 1939 edellisvuotisesta 21,5 %, hiilentuotanto kasvoi ja uudet tehtaat valmistuivat suunnitellusti.^[26]

Diktaattorit Adolf Hitler ja Josif Stalin jakoivat Itä-Euroopan vuonna 1939 Molotovin–Ribbentropin sopimuksella. Neuvostoliitto hyökkäsi Puolan selkään sen taistellessa Saksaa vastaan ja Ukrainan ja Valko-Venäjän länsiosat liitettiin Neuvostoliittoon. Asiasta yritettiin tehdä laillista sarjalla irvokkaita kansanäänestyksiä, joissa alueet pyysivät päästä osaksi Neuvostoliittoa. Uusilla alueilla oli kansanvihollisia ja 10 % niiden väestöstä vietiin Neuvostoliiton sisäosiin ja kymmeniä tuhansia teloitettiin. Hruštšovin osuus tapahtumiin oli keskeinen. Maatalouden kollektivointia hän kuitenkin hidasti sen minkä uskalsi ja pystyi. Uusien alueiden älymystöä hän moitti jatkuvasti siitä, että he eivät ymmärtäneet neuvostokulttuurin hienoutta.^[27]

Työ Ukrainan sosialistisen neuvostasavallan johtajana toi luonnollisesti merkittäviä aineellisia etuja. Asuntona oli Kiovassa sijaitseva aikoinaan tehtailijalle kuulunut huvila. Kesäasunnoksi oli annettu vieläkin suurempi entinen luostari. Kummassakin asunnossa oli suuri henkilökunta keittiötyöntekijöineen, autonkuljettajineen ja henkivartijoineen. Moskovassa oleskelua varten oli varattu asunto, joka oli suurempi kuin entinen Moskovan asunto.^[28]

Toinen maailmansota

Kaksi vuorokautta ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon Hruštšov oli Stalin määräyksestä Moskovassa ilman muita työtehtäviä kuin osallistua johtajan alkoholin täyttämiin illallisiin. Lupaa kotiinlähtöön ei annettu. Kun hän viimein pääsi Kiovaan 22. kesäkuuta 1941, tuli ilmoitus, että Saksa on käynnistänyt suurhyökkäyksen. Kaikesta huolimatta Hruštšov oli toiveikas. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Hruštšov toimi kenraaliluutnantin arvoisena poliittisena upseerina. Tässä roolissa hän loi suhteita Neuvostoliiton armeijan kenraaleihin kuten seuraajaansa ja syrjäyttäjäänsä Leonid Brežneviin, joka toimi samanarvoisena poliittisena upseerina.^[29]

Stalinin annettua päiväkäskynsä numero 3, Hruštšov määräsi joukot vastahyökkäykseen ja murskaamaan vihollisen. Päivän aikana viholliset tuhosivat 1 200 neuvostoliittolaista lentokonetta. Saksan joukot etenivät kohtaamatta vastarintaa. Ainoastaan Hruštšovin komentamat joukot taistelivat, mutta saksalaiset olivat ylivoimaisia. Kiova oli uhattuna heinäkuun puolivälissä.^[30]

Hruštšovin perhe pakeni Kiovasta Moskovaan 2. heinäkuuta vuonna 1941. Moskovankin tullessa uhatuksi perhe siirrettiin yhdessä ulkomaisten diplomaattien ja korkeiden virkamiesten kanssa Kuibyševiin. Kiova joutui rintamien romahduksen vuoksi saksalaisten haltuun 16. syyskuuta 1941. Stalin syytti tästä Hruštšovia, tämän mielestä ilman syytä. Nyt Hruštšov pelkäsi joutuvansa ammutuksi. Stalin päätti jättää Hruštšovin enemmältä sättimiseltä ja määräsi varapääministeri Nikolai Vozneznskin hoitamaan haukkumisen. Marsalkka Žukov totesi myöhemmin, että Kiovan rintaman romahdus oli Hruštšovin vika.^[31]

Kiovan ja Harkovan antautumiset olivat Neuvostoliitolle valtava onnettomuus. Harkovan luhistuminen antoi saksalaisille mahdollisuuden edetä kohti Stalingradia ja Kaukasuksen öljykenttiä. Stalin määräsi Hruštšovin palaamaan Moskovaan, missä hän sai kuulla johtajaltaan lukuisia verhottuja uhkauksia. Tilaisuus päättyi siihen, että Stalin kaatoi piippunsa tuhkat Hruštšovin päähän. Hän palasi rintamalle Stalingradin taistelussa ja sen jälkeen hän toimi eteläisen rintaman johtavana poliittisena upseerina. Stalingradin taistelun voittamiseen Hruštšov antoi kiistatta myönteisen panoksensa. Hän oli organisoimassa vastahyökkäystä ja osasi rohkaista sotilaita eikä vajonnut pessimismiin. Kiitosta Stalinilta ei kuitenkaan herunut, vaan tämä soitti Hruštšoville ja haukkui tämän perusteellisesti.^[32]

Kiova vapautettiin 7. huhtikuuta vuonna 1944. Hruštšov saapui palavaan kaupunkiin heti toisessa sotilasjeepissä. Hän kävi katsomassa yliopistoa, joka oli vielä tulessa, kävi kumartamassa runoilija Taras Ševtšenkon patsasta ja sai halauksen tuntemattomalta ukrainalaiselta vanhukselta. Stalinia ilahduttaakseen hän lähetti johtajalleen Kiovan valtausta koskevan sähkeen, mutta kesän 1941 tapahtumista edelleen vihainen Stalin moitti Hruštšovia aikansa tuhlaamisesta.^[33]

Sota muokkasi Hruštšovia. Aikaisemmin raitis mies alkoi tupakoida ja juoda säännöllisesti. Muistelmissaan hän uhrasi sodalle enemmän tilaa kuin millekään muulle asialle. Hän ei koskaan kyennyt lukemaan muiden ihmisten muistelmia sodasta. Ammattiupseerien mukaan hänen arvosanansa taktiikassa oli korkeintaan tyydyttävä, eikä hänen päätöksentekokykynsä ollut systemaattinen.^[34]

Uudelleen Ukrainan johtajana

Pelkästään tilastojenkin valossa Ukrainan kärsimät menetykset sodassa tyrmistyttävät: 5,3 miljoonaa menehtynyttä asukasta, 2,3 miljoonaa Saksaan pakkotyöhön vietyä asukasta, 700 kaupunkia raunioina, 16 000 tuhottua teollisuuslaitosta, 28 000 joko kokonaan tai osittain tuhottua kolhoosia ja 40 % varastojen sisällöstä kadonnut. Inhimillistä kärsimystä lukuihin ei sisälly. Ukrainalaiset, kuten muutkin neuvostoliittolaiset, odottivat, että heidän uhrauksena palkittaisiin jotenkin, että Stalin luottaisi kansaansa ja antaisi kansalle vapautta.^[35]

Hruštšov näyttää uskoneen vilpittömästi voineensa auttaa ukrainalaisia ja olleensa heidän suosikkinsa. Hänen toimintansa oli kuitenkin sekoitus tragediaa ja farssia; hän vastusti ja hidasti Stalinin määräyksiä, mutta kävi julmaa sotaa Ukrainan kansallismielisiä sissejä vastaan. Hän auttoi kaikella tarmollaan jälleenrakentamaan taloutta, jonka tehottomuus aiheutti uuden nälänhädän.^[36]

Stalin oli julistanut kaikki pakkotöihin viedyt ja sotavangeiksi joutuneet neuvostokansalaiset pettureiksi. Heitä tulisi rangaista ankarasti. Hruštšov väittää muistelmissaan puolustaneensa heitä ja myös todisteet puhuvat hänen puolestaan. Hänen mukaansa puolue hylkäsi Ukrainan ja jätti maan saksalaisten armoille. Hän lähetti jopa asiaa koskevan kirjeen Stalinille, mutta turhaan. Sotavangit joutuivat leireille.^[37]

Ukrainan taloustilanne heikkeni entisestään vuonna 1945. Sato jäi kuivan kesän vuoksi huonoksi. Seuraava talvi oli erittäin kylmä. Sadonkorjuu oli vaikeuksissa traktorien ja hevosten vähäisten määrän vuoksi, eikä moni mies kyennyt sodasta palattuaan enää rauhanaikaisiin töihinsä. Valtio oli asettanut ylisuuret luovutuskiintiöt tiloille ja lisäsi niitä vielä vuonna 1946, sillä Neuvostoliitto halusi auttaa Itä-Euroopan kansandemokratioita. Pian Hruštšovin pöydälle alkoi tulla raportteja nälkäkuolemista.^[38]

Hruštšov oli omalta osaltaan osasyyllinen nälänhätään. Hän oli antanut Stalinille tilanteesta liian hyvän kuvan ja yritti jälkeenpäin paikata tilannetta. Hänen yrityksistään huolimatta luovutuskiintiöitä ei pienennetty jälkikäteen. Hän väittää muistelmissaan nousseensa rohkeasti kertomaan Stalinille kansan kärsimyksistä. Arkistolöydöt vahvistavat asian. Stalin kutsui Hruštšovin Moskovaan, missä oli luvassa mitä kovaotteisinta höykytystä. Karkean ojentamisen jälkeen Stalin lupautui antamaan Ukrainalle apua muun muassa katukeittiöiden ja siemenviljan muodossa.^[39]

Neuvostoliiton johtajana Hruštšov tuli tunnetuksi erikoisista ideoistaan. Vuonna 1944 hän keksi, että lehmistä voitaisiin pumpata maitoa suoraan kaupunkeihin. Hän alkoi varata jo putkia tätä tarkoitusta varten, mutta joku oli kertonut asiasta suoraan Stalinille. Stalin määräsi hankkeen heti lopetettavaksi ja sanoi Hruštšovia ”mielikuvitukseltaan turhan hurjaksi”.^[40]

Ukrainassa, erityisesti sen länsiosissa, oli vuonna 1944 kansallismielisiä partisaanijoukkoja, jotka taistelivat maan itsenäisyyden puolesta. Ukrainan kommunistisen puolueen politbyroo sähkötti maaliskuussa 1945, että joukkojen toiminta oli lopetettu. Todellisuudessa sota niitä vastaan jatkui 1950-luvulle saakka. Sota oli raaka, ja kumpikin osapuoli syyllistyi hirvittäviin julmuuksiin. Vuosina 1945–1952 puna-armeija sai vangiksi 600 000 ”valkobandiittia” joista kolmasosa surmattiin ja loput vietiin vankileireille tai ajettiin maanpakoon. Partisaanit taas surmasivat vangeiksi saamansa vastustajat hitaasti kiduttamalla. Hruštšovin tehtävänä oli johtaa kommunistien salaista poliisia ja hänelle ominainen suorasukaisuus vei hänet keskelle tapahtumia. Hän kehotti kirjeessään Stalinille, että ”valkobandiitteja” ei laitettaisi oikeuteen, vaan heidät surmattaisiin heti tavattaessa. Ongelmia aiheuttivat myös kirkonmiehet, jotka äänekkäästi puolustivat kansaa viranomaisten mielivaltaa vastaan. Hruštšovin osuus piispa Teodor Romžan murhaan on dokumentoitu. Sairaalassa olleen piispan luo meni MGB:n toksikologi, jonka Hruštšov oli paikalle lähettänyt ja antanut toimintaohjeetkin. Mitään Hruštšov ei myöhemmin myöntänyt tai pahoitellut. Hänelle Ukraina oli osa Neuvostoliittoa. Raakuutta hän ei katunut, vaan sitä että ei ollut voittanut sotaa riittävän nopeasti.^[41]

Länsi-Ukrainassa käytyä sissisotaa lukuun ottamatta Hruštšovilla alkoi mennä paremmin, hän sai käyttöönsä huvilan Livadjasta ja maatalouden parantuneet sadot laitettiin hänen ansiokseen. Hänen kilpailijansa Lazar Kaganovitš syrjäytettiin Ukrainan johdosta ja hänet palkittiin Leninin kunniamerkillä. Koska Hruštšov oli Ukrainassa ollut lojaali Stalinille muun muassa kamppailussa geenitutkijoita ja muita ”porvarillisia nationalisteja” vastaan, hän sai jälleen kutsun Moskovaan.^[42]

Sisärenkaassa

Stalin määräsi Hruštšovin palaamaan Moskovaan vuonna 1949. Hän saisi entiset puoluevirkansa Moskovasta, hänestä tulisi yksi keskuskomitean neljästä sihteeristä ja yksi puoluetta johtavan politbyroon jäsenistä.^[43]

Stalinin viimeiset vuodet 1949–1953 olivat ankeaa aikaa. Kommunismi oli muuttunut venäläiseksi imperialismiksi ja Stalinin hovi kävi veristä valtataistelua. Stalin kärsi sydänkohtauksista vuosina 1945 ja 1947. Hän korvasi puolueen kokoukset irvokkailla aamuyöhön kestäneillä juomingeilla, joissa käsiteltiin valtion juoksevia asioita. Stalinin alaisille ne olivat puhdasta nöyryyttämistä. Stalinista oli huvittavaa kun ihmiset nolasivat itsensä ja kokivat nöyryytyksiä: tuolille laitettiin tomaatteja ja joku pakotettiin istumaan niiden päälle, viiniin laitettiin suolaa ja se joka oli raitis, pakotettiin juomaan votkaa niin kauan, että menetti tajuntansa.^[44]

Tässä tilanteessa Berija, Malenkov ja Hruštšov lähentyivät toisiaan ja jokainen heistä tavoitteli valtaa. Vuosien ajan Hruštšov vaikutti vähiten todennäköiseltä vanhenevan Stalinin seuraajaksi.^[45]

Malenkovia pidettiin teknokraattina ja aktiivisena ja hyvänä hallintomiehenä. Stalinin tytär piti häntä älykkäimpänä isänsä työtovereista, mutta nämä taas pitivät häntä naismaisena. Berija oli puolestaan älykäs ja täydellisen kyyninen mies, jolla oli sadistisia taipumuksia. NKVD:n johtajana hän kidutti henkilökohtaisesti vankejaan. Hruštšovia pidettiin mukavana maalaismiehenä, joka ei kykene juonitteluun.^[46]

Stalin puhdisti Leningradin kaupungin puoluejohtoa vuonna 1950. Heitä syytettiin venäläisnationalismista ja ryhmäkuntaisuudesta. Pidätettyihin kuului tarmokas ja hyvin koulutettu puoluevirkailija Kuznetsov. Häntä pidettiin yleisesti yhtenä politbyroon ehdokasjäsenistä ja hänen kihlauksensa Anastas Mikojanin tyttären kanssa asetti myös Mikojanin vaaraan. Hruštšov oli henkilökohtaisesti allekirjoittamassa Kuznetsovin kuolemantuomiota, mikä paransi hänen asemiaan Stalinin silmissä. Myöhemmin hän kiisti olleensa mukana missään juonittelussa.^[47]

Pian tämän jälkeen Stalin näyttää pyrkineen puhdistamaan puolueen johdosta koko vanhan kaartin. Hän lakkautti politbyroon ja perusti tilalle 25-jäsenisen presidiumin, joka täytettiin pääasiassa nuoremman polven miehistä. Tämän jälkeen seurasi kummallinen lääkärisalaliittoepisodi. Stalin vangitutti joukon lääkäreitä, joita syytettiin mitä törkeimmistä rikoksista. Hruštšov kirjoitti myöhemmin olleensa varma lääkäreiden syyttömyydestä ja katuneensa ettei estänyt koko järjettömyyttä. Hruštšovin viattomuudesta ei ole pitävää näyttöä, hänen väitetään myötäilleen asiassa Stalinia yhdessä Berijan ja Malenkovin kanssa. Toisaalta tiedetään että hän suojeli Komsomolin johtajaa Nikolai Sizovia. Hruštšov pelasi hankalaa valtapeliä: hänen oli lähestyttävä Malenkovia ja Berijaa ja oltava milloin tahansa valmis pettämään heidät.^[48]

Varsinaisiin virkatehtäviinsä Hruštšov paneutui koko energiallaan ja tarmollaan. Hän sai niissä aikaan huomattavaa menestystä joka takasi hänelle Stalinin suosion ja epäonnistumiset saivat aikaan sen, että hänen kilpailijansa aliarvioivat hänet. Hruštšov ryhtyi parantamaan Moskovan asunto-oloja. Kaupungin väkiluku oli noussut miljoonalla, mutta asuntojen määrä ei ollut noussut vuoden 1940 jälkeen. Asuntotuotanto sai uutta vauhtia, kun Hruštšovin määräyksestä otettiin käyttöön elementtirakentaminen. Maatalouden tuotanto oli vuonna 1950 edelleen alle vuoden 1913 tason. Maatalouden resursseja oli vähennetty, ja työvoimaa oli muuttanut kaupunkeihin. Viljelijät elivät todellisuudessa neuvostomallisessa maaorjuudessa. Hruštšovin uudistuksiin kuuluivat pienten peltotilkkujen yhdistäminen, karjatilojen laajennus ja uudet viljelymenetelmät. Melonin viljelyssä ei saavutettu juuri minkäänlaisia tuloksia. Kritiikkiä hän ei agronomeilta ja viljelijöiltä suvainnut vaan raivosi sen esittäjille ja meni henkilökohtaisuuksiin.^[49]

Valtaannousu

Stalinin kuollessa 5. maaliskuuta 1953 alkoi Neuvostoliitossa vallan uusjako. Hruštšov toimi puolueen ensimmäisenä sihteerinä, ministerineuvoston puheenjohtajana (pääministerinä) toimi Georgi Malenkov ja korkeimman neuvoston puheenjohtajaksi (presidentiksi) valittiin marsalkka Kliment Vorošilov. Malenkov luopui paikastaan puolueen sihteeristössä vallan jakamiseksi. Vjatšeslav Molotov oli edelleen ulkoministeri ja Berija sisäministeri ja salaisen poliisin päällikkö.^[50]

Presidiumissa alkoi kuitenkin pian valtataistelu. Myöhemmin Hruštšov väitti nähneensä aina todellisen Berijan ja ryhtyneensä toimiin tätä vastaan heti kun se oli turvallista. Kuitenkin aluksi Hruštšov liittoutui Berijan kanssa, kun tämä alkoi murentaa Stalinin mainetta. Berija oli esittänyt joukkoarmahdusta lähes 1 200 000 työleireissä syyttömänä olevalle vangille. Hruštšov pelkäsi Berijaa ja liittoutui Malenkovin ja Mikojanin kanssa Berijaa vastaan, sillä he pelkäsivät henkensä puolesta. Molotov jäi sivuun, sillä hän vihasi sekä Hruštšovia että Berijaa.^[51]

Berija vangittiin 26. kesäkuuta 1953. Tätä ennen oli käyty monimutkaisia juonitteluja, joista kaikkien väheksymä Hruštšov selvisi voittajana. Nyt myös Molotov oli saatu tukemaan Berijan syrjäyttämistä, samoin Mikojan. Hruštšov kutsui Berijan ministerineuvoston kokoukseen ja operaation turvallisuudesta vastasivat marsalkka Žukov ja Leonid Breznev. Malenkov avasi puheen ja totesi, että Berija oli ”laillistanut mielivallan ja heikentänyt sosialismia”. Berija ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta ja onkin epäilty että hänen agenttinsa eivät olleet informoineet häntä tai kyseessä oli merkillinen Hruštšovin ja Berijan kaksoissalaliitto, jossa Berija luuli aluksi olevansa mukana kaappaamassa valtaa Hruštšovin kanssa. Berija saatiin ansaan, vietiin maanalaiseen bunkkeriin ja myöhemmin hänet surmasi kenraali Batiski. Myöhemmin Hruštšov piti ihmishirviönä pitämänsä Berijan syrjäyttämistä ja surmaamista elämänsä voitokkaimpana hetkenä.^[52]

Pian vangittiin muitakin tiedustelupalvelun johtajia. Valtiollisen poliisin valtaa vähennettiin ja se alennettiin ministeriöstä komiteaksi (KGB). Seuraavaksi käynnistyi Hruštšovin ja Malenkovin välinen valtataistelu. Miehet olivat jo pitkään tunteneet toisiaan kohtaan syvää antipatiaa. Malenkovin syrjäyttämisessä Hruštšovia tukivat Mikojan, Molotov, Kliment Vorošilov ja Leningradin ja Ukrainan puoluejohtajat. Malenkov erosi virastaan helmikuussa 1955 syytettynä virheistä. Hän joutui sähkölaitosministeriksi. Pääministeriksi tuli marsalkka Nikolai Bulganin.^[53]

Neuvostoliiton johtajana

Stalin oli pitänyt Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kokouksen viimeksi vuonna 1939. Uuden, helmikuussa 1956 pidetyn XX puoluekokouksen oli tarkoitus sopia puolueen Stalin ajan jälkeisestä linjasta. Kokousedustajia ihmetytti heti kokouksen aluksi, että kokoustilassa ei ollut ainuttakaan Stalinin kuvaa. Lisää ihmetyksen ja lopulta järkytyksen aiheita oli luvassa.^[54]

Hruštšov aloitti puheensa toteamalla, että uusi maailmansota kapitalistista leiriä vastaan ei ollut väistämätön, vaan maat voivat siirtyä sosialismiin jopa täysin rauhanomaisesti. Seuraavaksi luettiin Kiinan johtajan Maon Stalinia ylistänyt sähke ja Ranskan edustaja puhui vuolaasti Stalinin kunniasta. Kaikkia näitä seurasi sarja suosionosoituksia. Sitten alkoi Hruštšovin puheen salainen osa.^[55]

Neljä tuntia kestäneessä puheessaan Hruštšov julisti, että puolueelta oli puuttunut johto, jonka tilalle oli asetettu ”henkilöpalvonta”. Sen jälkeen hän hyökkäsi rajusti Stalinia vastaan todeten tämän syyllistyneen ”karkeaan vallan väärinkäyttöön”, esitetyt syytökset vastavallankumouksellisuudesta olivat olleet ”mielettömiä, villejä ja normaalijärjen vastaisia”, ja Stalin oli henkilökohtaisesti käskenyt kuulustelijoiden ”hakata, hakata ja vielä kerran hakata”. Hruštšov soimasi Stalinia maatalouden tuhoamisesta. Hän kysyi puheensa lopuksi, miksi kommunistit eivät vastustaneet ja miksi toimittiin vasta nyt? Hän vaati maan palauttamista alkuperäiseen leninismiin. Lisäksi Hruštšov ihmetteli, miten Stalin oli hajottanut puolueen keskuskomitean muodostamalla sen sisään erilaisia ryhmiä, joilla oli niminä "kuutoset" tai "viitoset". Kaikille ryhmille oli annettu erityisvaltuudet toimia salaisesti. Puheen päätyttyä salissa oli täydellinen hiljaisuus. Vannoutuneet stalinistit pelkäsivät nyt henkensä puolesta ja salaa Stalinia vihanneet eivät olleet uskoa kuulemaansa. Puhe oli Hruštšovin elämän rohkein teko. Hän itse ei päässyt enää tasapainoon sen jälkeen eikä Neuvostoliitto koskaan toipunut siitä täysin.^{[56] [57] [58]}

Lehdistö ei julkaissut puhetta, sillä Hruštšov kehotti paikalla olevia journalisteja pysymään siitä vaiti. Kovin kauan se ei kuitenkaan salaisena pysynyt. Se levisi läpi puolueorganisaation ja kansandemokratioiden puoluevirkailijat saivat tietää siitä helmikuun 25.–26. päivän välisenä yönä. Walter Ulbricht yritti pitää puheen salassa Itä-Saksan kansalta, joka kuuli siitä lopulta länsisaksalaisen median kautta.^[59]

Puolassa puhe päätettiin julkaista. Siitä otettiin 15 000 kappaleen painos ja se jaettiin puolueen kaikille osastoille. Puheen kopio päätyi Varsovasta salateitse Israeliin ja sieltä edelleen CIA:lle.^[60]

Stalinismista luopuminen merkitsi käännekohtaa Neuvostoliiton historiassa. Puheen motiiveista on monenlaisia tulkintoja. Sitä on kiitelty rohkeaksi yritykseksi uudistaa Neuvostoliittoa. Samalla Hruštšov pönkitti omaa valtaansa ja hyökkäsi kilpailijoitaan vastaan. Tämä johtui Kremlin vallanjaon logiikasta: oli varmistettava valtansa murskaamalla epälojaali vähemmistö ennen kuin se muodostuu enemmistöksi.^[61]

Puhe johti monenlaisiin reaktioihin. Puheen vaikutuksesta kerrotaan useamman kokousedustajan pyörtyneen ja kahden tehneen itsemurhan. Stalingradissa ja Gruusiassa puhkesi mellakoita Stalinin häpäisyn jälkeen.^[62]

Moni Stalinin valtakauden asia askarrutti Hruštšovin mieltä. Hän päätti tutkia, oliko Stalin Leningradin suositun puoluejohtajan Sergei Kirovin murhan tilaaja ja määrääjä. Kirovin murha käynnisti Neuvostoliitossa suuret puhdistukset. Arkistoja tutkittiin huolellisesti, mutta minkäänlaisia viitteitä asiasta ei löydetty, sen sijaan saatiin epäilyjä, että Stalin olisi määrännyt asiasta suullisesti. ^[63]

Sekä Puolassa että Unkarissa tunnettiin syvää vastenmielisyyttä Venäjän ylivaltaa ja stalinismia kohtaan. Puolassa oli torjuttu maatalouden kollektivointi, mutta muuten kommunistit noudattivat Stalinin määräyksiä. Nyt Stalinin kuoltua puolalaiset katsoivat tilaisuutensa tulleen. Kesäkuussa 1956 työläiset nousivat Poznanissa kapinaan. Puolueen johtajaksi valittiin Władysław Gomułka ja Hruštšov oli varma, että Puola irtautuu kansandemokratioiden leiristä. Hän kiiruhti Puolaan ja oli jo antanut neuvostoarmeijalle käskyn edetä maahan. Neuvotteluilla, jotka eivät olleet kummallekaan osapuolelle kunniaksi, tilanne saatiin rauhoitettua eivätkä neuvostojoukot edenneet Puolaan.^[64][65]

Unkarissa asiat etenivät kohti tragediaa. Hruštšovin olisi pitänyt ymmärtää, että uudessa tilanteessa Imre Nagy olisi ollut sopivin johtamaan maata. Aamulla 24. lokakuuta 1956 neuvostopanssarit vyöryivät Budapestiin tukahduttamaan kansannousua. Kapinointi jatkui ja 30. lokakuuta satoja unkarilaisia ja neuvostosotilaita oli surmattu. Žukov oli valmis vetämään joukot pois koko Unkarista ja Mikojan totesi, että suurempi puuttuminen asioihin pilaisi Neuvostoliiton maineen. Julkilausumassaan neuvostohallitus totesi tehneensä virheitä ja arvostavansa sosialistimaiden itsemääräämisoikeutta. Muutamaa päivää aikaisemmin lausunto olisi rauhoittanut tilanteen. Marraskuun alkupäivinä Hruštšov oli määrännyt neuvostoarmeijan tukahduttamaan kansannousun konsultoituaan ensin Romaniaa, Bulgariaa ja Jugoslaviaa. Kansannousun tukahduttamisessa kuoli 1 500 neuvostosotilasta ja 20 000 unkarilaista. Unkarin johtajaksi asetettiin Hruštšovin henkilökohtainen suosikki János Kádár.^[66]

Hruštšovin puheen jälkeen Kiinan ja Neuvostoliiton suhteet ajautuivat välirikkoon. Syitä oli monia, Mao katsoi Hruštšovin puheellaan häpäisseen ja heikentäneen kommunismia ja jo Stalin oli kohdellut Maoa alentuvasti. Kun Hruštšov vieraili Kiinassa vuonna 1958 kävi ilmi, että Mao ja Hruštšov tulivat erittäin huonosti toimeen keskenään. Kiinassa lentokentällä ei ollut vastassa kunniakomppaniaa eikä punaista mattoa ja vastaanotolla Mao esiintyi Hruštšoville kuin Kiinan keisari, joka tapaa barbaaripäällikön. Lopullisesti välirikko sinetöitiin, kun Hruštšov vertasi kiinalaisten kuullen vierastalossa Maoa kondomiin.^[67]

Paitsi kansandemokratioiden ja Kiinan kanssa, oli ongelmia myös kotimaassa. Moskovassa opiskelijat osoittivat kunnioitustaan Unkarille ja toivoivat ”Venäjän uutta vallankumousta”. Leningradissa kierteli hallituksen vastaisia lehtisiä ja Serpuhovissa työläiset tuhosivat Hruštšovin kuvan. Hruštšov päätti ryhtyä vastaoffensiiviin. Hän päätti tehdä pitkän kiertueen Neuvostoliitossa ja antaa itsestään kuvan tarmokkaana johtajana. Hän ryhtyi voimakkaasti propagoimaan ajatusta, että Neuvostoliiton maatalous saavuttaa nopeasti Yhdysvallat. Hruštšov piti Leningradissa puheen, että Yhdysvallat saavutetaan kahdessa vuodessa ja tämä tarkoittaisi vuoden 1956 tuotannon kasvattamista 3,2-kertaiseksi. Hän toisti väitteensä myös yhdysvaltalaiselle CBS-televisiokanavalle antamassaan haastattelussa. Kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, se oli vielä erittäin kaukana Hruštšovin kaavailuista. Kampanjan lopputulos oli lopulta päinvastainen, se heikensi hänen asemaansa niin tavallisen kansan kuin puolueen johdon mielissä.^[68]

Maatalouden lisäksi koko muu neuvostotalous kärsi liiasta keskusjohtamisesta. Hruštšov sai idean että talouden päätöksentekoa pitää hajauttaa Moskovasta aluetasolle. Hruštšovin idea taloudellisen johtamisen hajauttamisesta aluetasolle keskusjohdon sijasta oli periaatteessa hyvä. Asiantuntijat puolustivat ideaa, mutta varoittivat sen liian nopeasta toteuttamisesta. Hruštšov ei tapansa mukaan kuunnellut asiantuntijoita ja ohjelma vietiin läpi kovalla kiireellä mikä aiheutti vahinkoa.^[69]

Marsalkka Georgi Žukov ja Hruštšov olivat pitkään olleet ystäviä henkilökohtaisessa elämässään ja liittolaisia politiikassa. Heinäkuussa 1957 Hruštšov alkoi kuitenkin epäillä marsalkkaa vallankaappausaikeista. Väitettiin Moskovan liepeillä sijainneiden laskuvarjojoukkojen, joita Žukov komensi, olleen ”sabotöörien koulu”. Hänen väitettiin myös siirtäneen rajajoukot omin lupinensa komentoonsa. Kaikki osoittautuivat perättömiksi väitteiksi, mutta lokakuussa 1957 Žukovin piti lähteä. Todellinen kaappausyritys tuli muualta.^[70]

Hruštšovin ja Bulganinin palattua Suomesta kesäkuussa 1957 heidät yritettiin syrjäyttää. Presidium vaati ensimmäisen puoluesihteerin, Hruštšovin, vaihtamista. Esille otettiin syytöksenä se, että Hruštšov oli ollut nuorena trotskilainen ja se, että hän käyttäytyi tehtävänsä arvolle sopimattomalla tavalla. Hän kutsui nopeasti koolle koko keskuskomitean ja teki yrityksen tyhjäksi. Malenkov, Kaganovitš ja Šepilov menettivät ministerin paikkansa. Heidän tilalleen keskuskomiteaan nousivat Leonid Brežnev ja ehdokasjäsen Aleksei Kosygin. Hankkeessa mukana ollut Molotov siirrettiin suurlähettilääksi Mongoliaan, missä hänellä ei ollut käytännössä muuta tekemistä kuin lähestyä Hruštšovia kirjeillä, joissa arvosteli ankarasti tämän tekemiä ratkaisuja. Malenkov lähettiin Kazkstanin syrjäseudulle Ekobastuzin kaupunkiin, jossa viranomaiset valvoivat hänen kaikkia liikkeitään. Kaganovitš pelkäsi henkensä puolesta ja anoi Hruštšovilta armoa. Hänet lähetettiin Solikamskiin johtamaan kaliumkarbonaattitehdasta. Šepilov lähetettiin Kirgisiaan johtamaan talousinstituuttia.^[71]

Hruštšov otti maaliskuussa 1958 myös ministerineuvoston puheenjohtajuuden Bulganinilta, jolloin hänellä oli sama valta-asema kuin Stalinilla sekä puolueen että valtion johdossa. Asema ei ollut lopulta hänen oman etunsa mukainen. Kukaan ei uskaltanut antaa hänelle kunnollista kritiikkiä kun hän esiintyi kaikkien alojen erityisasiantuntijana. Hän teki myöskin liian suuria päätöksiä liian lyhyellä harkinta-ajalla eikä kukaan ollut varoittamassa häntä päätösten seurauksista. Muistelmissaan Hruštšov totesi aikoinaan arvostelleensa Stalinia kahden tehtävän hoitamisesta. Hän piti pääministerin tehtävien ottamista itselleen niissä heikkoutena joka jäyti hänen voimaansa.^[72]

Vuodet 1957–1960 olivat Hruštšovin parhaat vuodet Neuvostoliiton johtajana. Vuoden 1958 viljasadosta tuli 30 % suurempi kuin vuoden 1957 sadosta, talous kasvoi ja monet ulkomaalaisetkin tarkkailijat uskoivat maan ohittavan Yhdysvallat. Sputnik lensi ensimmäisenä ihmisen valmistamana esineenä avaruuteen ja neuvostoliittolainen raketti saavutti kuun pinnan vuonna 1959. Tuolloin hän vieraili Yhdysvalloissa ja odotettu neljän vallan kokous olisi vuonna 1960.^[73]

Vuonna 1958 Hruštšov aloitti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ohjelman uudistamisen. Ohjelmaa kirjoittaneen komission mukaan uusi ohjelma oli oleva ”selkeä, täsmällinen ja innostava, kuin runoelma”. Neuvostoliitto oli rakentanut sosialismin valmiiksi, nyt tuli astua kommunismiin. Hruštšovin mukaan proletariaatin diktatuurista tuli luopua ja Neuvostoliitosta piti tulla ”kaikkien kansalaispiirien valtio”. Hruštšovin mukaan kymmenen vuoden kuluttua kansasta pidettäisiin hyvä huoli, maassa olisi yllin kyllin elintarvikkeita, kulutustavaroita ja asuntopula olisi loppunut. Samaan aikaan alkoi hyökkäys uskonnollista elämää vastaan; seurakuntien verotusta kiristettiin, pappien määrää vähennettiin ja kirkkoja suljettiin. Uuden puolueohjelman piti innostaa ihmisiä kohti tulevaisuutta kun taas uskonnot kuuluivat menneisyyteen. Ei ole varmuutta oliko uskontojen vastainen kampanja syntynyt Hruštšovin määräyksestä.^[74]

Tavallista neuvostokansalaista haluttiin innostaa toimimaan hallinnossa. Hruštšov halusi myös innostaa kansalaisia vallankumouksen varhaisten vuosien kaltaiseen innokkuuteen. Ongelmana alkoi olla se, että lokakuun vallankumouksessa mukana olleita tai sen muistaneita kansalaisia oli väestörakenteen vuoksi enää vain vähän. Siksi perustettiin korttelikomiteoita ja katupartioita jotka moittivat roskaajia ja joilla oli oikeudet kamppailla vetelehtijöitä ja parasiitteja vastaan. Lisäksi julkisiin oikeudenistuntoihin asetettiin tavallisista kansalaisista koostuneita lautamiehiä. Näitä kampanjoita perusteltiin leninismillä. ^[75]

Ensimmäiset vaikutusvaltaiset vihamiehensä Hruštšov keräsi armeijan parista. Vuosina 1955–1957 hän määräsi armeijaa supistettavaksi kahdella miljoonalla miehellä. Tammikuussa 1958 tehtiin vielä uusi 300 000 miehen vähennys ja vielä vuonna 1960 uusi 1 200 000 miehen vähennys. Hätiköiden tehdyn päätöksen seurauksena ei siviilielämään siirtyvien upseerien työllistymisen eteen tehty mitään. Moni joutui kadulle ja katkeroitui. Hruštšov perusteli armeijan pienentämistä sillä, että liian suuri armeija ja asevarustelu syövät maan resursseja ja heikentävät elintasoa. Sotilaspiirien mielestä maan päämies oli tietämätön ja lyhytnäköinen ja paljasti maan heikkouden sen vihollisille. Kun talouden päätösvaltaa siirrettiin yrityksiin, sai Hruštšov vastustajikseen alueellisen tason puoluesihteerit, sillä uudistus kavensi heidän valtaansa. ^{[76] [77]}

Otteen herpaantuminen

Vappua vuonna 1960 voi pitää ensimmäisenä merkkinä siitä, että Hruštšovin ote vallasta alkoi herpaantua. Tuolloin yhdysvaltalainen vakoilulentokone U2 jäi kiinni Neuvostoliiton ilmatilan loukkaamisesta. Neuvostoliiton ilmatorjuntaohjukset eivät saaneet ammuttua konetta alas, vaan sen teki aivan viime tingassa lentokoneesta ammuttu ohjus. Hruštšov osoittautui tilanteessa neuvottomaksi. Voisiko hänen ystävänään pitämänsä Eisenhower olla vakoilulennon takana?^[78]

Vakoilulentoskandaalin jälkeen Hruštšov oli aluksi lamaantunut. Sitten seurasi valtava toimintapuuska, josta Hruštšovin poika totesi myöhemmin, että aivan kuin isässä olisi pato murtunut. Hruštšov teki kiertueen Aasiaan, hän vieraili Afganistanissa, Intiassa, Burmassa ja Indonesiassa. Intiassa Hruštšov vieraili terästehtaassa ja esiintyi teräksenvalmistuksen asiantuntijana antaen innokkaasti asiaa koskevia ohjeita. Kohteliaat isännät eivät puuttuneet esitelmöintiin. Indonesiassa hän tutustui paikalliseen erikoisuuteen, durian-hedelmään, joka leikattuna löyhkää kammottavalta. Hän päätti lähettää niitä laatikollisen kaikille halveksimilleen Neuvostoliiton puhemiehistön jäsenille. Turismin ohella hän tapasi Indonesiassa Eisenhowerin salaisesti ja keskusteli ajankohtaisista asioista.^[79]

Aasian kiertueen jälkeen Hruštšov matkusti Ranskaan tapaamaan maan presidenttiä Charles de Gaullea. De Gaulle oli aiheuttanut omapäisyydellään huolia niin liittolaisilleen kuin Neuvostoliitollekin. Vaikka he olivat maailmanpolitiikasta eri mieltä, miehet arvostivat toisiaan. Hruštšovia kiehtoivat de Gaullen tahdonvoima ja äly, de Gaullen mielestä Hruštšov oli miellyttävä ja älykäs itseoppinut mies. Keskustelut pyörivät paljolti Saksan ympärillä, eikä kumpaakaan kiehtonut ajatus yhdistyneestä Saksasta.^[80]

Juuri ennen neljän vallan kokousta selvisi, että Eisenhower olikin myöntänyt luvan U2:n vakoilulennoille. Hruštšov vertasi Eisenhoweria lapsuutensa maaseudun maantierosvoihin, mutta korosti, että Neuvostoliitto ei ole eikä tule olemaan puolustuskyvytön. Puhemiehistön jäsenistä monet suosittelivat, että neljän vallan kokousta ei pidettäisi. Hruštšov oli kuitenkin toiveikas. Lentomatkalla hänen mielialansa kuitenkin muuttui.^[81]

Itse kokous alkoi 16. toukokuuta vuonna 1960. Hruštšov ei kätellyt sen alkaessa Eisenhoweria ja piiskasi itsensä kiihkoon puhuessaan kovalla äänellä. De Gaulle huomautti, että kokouksessa ei tarvitse huutaa. Mitään tuloksia kokouksessa ei saatu ja jopa neuvostodelegaation jäsenet epäilivät, onko heidän esimiehensä järjissään. Kokouksen seurauksena Walter Ulbricht päätti hoitaa Länsi-Berliinin kysymyksen itsenäisesti.^[82]

Kesäkuussa 1960 Hruštšov päätti osallistua syksyllä järjestettävään Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokoukseen. Hän halusi käsitellä suosikkiaiheitaan kuten siirtomaavallan purkamista ja aseriisuntaa. 19. syyskuuta Neuvostoliiton valtuuskunta saapui New Yorkiin laivalla ja satamassa sitä tervehtivät kommunismia vastustavat mielenosoittajat ja neuvostoliittolaiset uskoivat niiden takana olleen Yhdysvaltojen hallituksen. New Yorkissa Hruštšovilla oli kiire pyöriä kaupungilla erilaisten tapahtumien perässä: hän kävi lounailla ja päivällisillä, vieraili televisio-ohjelmissa ja lähti omin päin Harlemiin tapaamaan Fidel Castroa. Kuuban nuorekas vallankumousjohtaja teki Hruštšoviin hyvän vaikutuksen ja hän päätti tukea Kuubaa. Päätös johti myöhemmin Kuuban ohjuskriisiin.^[83]

Yleiskokouksessa Hruštšov menetti malttinsa ja sai aikaan kuuluisan kenkäepisodin. Ensiksi hän oli käydä Espanjan nuoren edustajan päälle, jolle hän oli jostain syystä hermostunut. Vahtimestarin ilmestyminen paikalle sai hänet rauhoittumaan. Seuraavaksi hermostumisen aiheen antoi filippiiniläinen edustaja Lorenzo Sumulong, joka kysyi Hruštšovilta miten tämä voi protestoida länsimaista kapitalistista imperialismia vastaan, kun Neuvostoliitto samaan aikaan piti Itä-Euroopan valtioita hallussaan. Hruštšov raivostui ja haukkui kokousedustajan ”imperialistien kätyriksi ja syljennuolijaksi”, sekä otti kengän jalastaan aikoen lyödä sen pöytään^[84]. Tapauksesta ei ilmeisesti ole olemassa alkuperäistä valokuvaa, vain jälkeenpäin tehtyjä manipulaatioita. Kohtelias ja säntillinen ulkoministeri Andrei Gromyko joka istui vieressä ei voinut kuin hävetä. Illalla Unkarin johtaja János Kádár huomautti tapahtuman sopimattomuudesta kuivakkaalla tyylillään, mutta Hruštšov oli tyytyväinen esityksestään.^[85]

Kuuban ohjuskriisi vuonna 1962 johtui paljolti Hruštšoville ominaisesta tavasta tehdä hätiköityjä päätöksiä. Hän oli luvannut auttaa Castroa Yhdysvaltojen ja kuubalaisemigranttien muodostamaa uhkaa vastaan. Niinpä Kuubaan vietiin ohjuksia jotka voitiin tarvittaessa varustaa ydinkärjillä. Anastas Mikojan pohti ääneen operaation järkevyyttä eikä Raoul Castrokaan ilmaissut hankkeelle täyttä tukeaan. Yhdysvaltojen U2-vakoilulentokoneet huomasivat asian ja presidentti John F. Kennedy hallituksineen hermostui. Pohdinnoissaan he tulivat tuloksiin, että Hruštšov on astumassa kovan linjan tieltä syrjään ja toisaalta, mitä neuvostoliittolaiset todella aikovat? Mitä he olisivat tehneet jos asia ei olisi tullut ilmi?^[86]

Yhdysvallat asetti Kuuban merisaartoon ja sodan uhka näytti ilmeiseltä. Hruštšov totesi, että ei ollut tullut ajatelleeksi sodan uhkaa laisinkaan, vaan tarkoituksena oli ollut vain vähän kovistella jotta Kuuban vastaiset voimat säikähtäisivät. Kennedyn toimia hän piti uhkana turvallisuudelle. Yhdysvallat oli jo 26. lokakuuta 1962 keskittänyt maansa kaakkoisosaan suurimmat joukkojen keskittymänsä sitten Korean sodan ja pääesikunnan kenraalit esittivät Kuubaan tehtäviä ilmaiskuja. Kennedy päätti kuitenkin odottaa. Seuraavana päivänä tilanne kärjistyi kun U2-kone ammuttiin Kuuban ilmatilassa alas neuvosto-ohjuksella. Saatuaan tästä tiedon Hruštšov päätti peräytyä. Hän vetäisi ohjukset pois Kuubasta ja tekisi Kennedyn kanssa sopimuksen. Neuvostoliitto veti ohjuksensa pois Kuubasta ja Yhdysvallat veti omia ohjuksiaan pois Turkista.^[87]

Kansa ei enää välttämättä uskonut maan johdon vakuutteluja elämän laadun paranemisesta. Vuonna 1962 tapahtui joukko mellakoita, jotka saivat alkunsa eräistä hinnankorotuksista. 1. kesäkuuta vuonna 1962 nostettiin liha- ja siipikarjatuotteiden hintoja 35 % ja voin ja maidon hintoja 25 %. Näinkään suurten korotusten jälkeen hinnat eivät vastanneet tuotantokustannuksia. Lisäksi nostettiin tehtaiden ja kaivosten tuotantonormeja, mikä merkitsi työläisten elintason laskua. Pettyneet työläiset kaipasivat takaisin Stalinia, jonka aikana hintoja oli usein alennettu. Heti uusien hintojen tiedottamisen jälkeen lakkoja puhkesi Moskovassa, Kiovassa, Leningradissa ja Tšeljabinskissa. Novotšerkasskin kaupungissa sadat työläiset kokoontuivat torille huutamaan palkankorotusten puolesta ja heittelivät puhumaan tullutta puoluejohtajaa kivillä ja pulloilla. Hruštšovin muotokuvia tuhottiin. Paikalle tulleet miliisit pahoinpideltiin ja paikalle haettiin armeijan yksiköitä. Armeija avasi tulen ja 23 henkilöä kuoli. Uhrit haudattiin salaiseen paikkaan. Lakkoilijoita vangittiin ja seitsemän tuomittiin kuolemaan. Hruštšov syytti tapahtuneesta kaikkia muita paitsi itseään. Hänen mukaansa paikalla oli ollut joukko kylähulluja ja että neuvostojärjestelmällä oli oikeus käyttää voimaa. Hruštšovin poika Sergei kertoi myöhemmin, että hänen isällään oli tapahtuneesta huono omatunto ja että se vaivasi häntä läpi loppuelämän.^[88]

Hruštšov ei lakannut kuitenkaan pohtimasta uudistuksia. Hän ryhtyi hahmottelemaan Neuvostoliitolle uutta perustuslakia ja talousreformeja, jotka muistuttivat paljon Mihail Gorbatšovin perestroikaa ja glasnostia. Moskovassa hän koki entistä enemmän vastustusta ja kierteli sen vuoksi paljon maakuntia, missä hänellä oli yhä kannatusta. Liberaalin älymystön hän oli suututtanut ja nämä toivoivat hänen väistymistään. Hän teki mielellään valtiovierailuja, vaikka ne eivät tuottaneet juuri mitään poliittisia tuloksia. Maatalouden huono tilanne jaksoi huolettaa Hruštšovia ja pojalleen hän pohti ääneen, josko vika ei olekaan työntekijöissä vaan järjestelmässä. Väsynyt Hruštšov alkoi puhua aikeistaan jäädä eläkkeelle ja antaa virkansa nuoremmalle, mutta selkääntaputtelijat toppuuttelivat häntä.^[89]

Syrjäyttäminen

Ollessaan lomalla Pitsundassa, Neuvostoliiton Gruusiassa, 12. lokakuuta 1964, Hruštšov sai Leonid Brežneviltä puhelun, että häntä tarvitaan heti Moskovassa. Hruštšov yritti turhaan vedota olevansa lomalla, mutta soittajan mukaan asia oli niin tärkeä, että Hruštšovin olisi pakko olla paikalla. Pahaa aavistamaton Hruštšov lähti matkaan. Huhuja syrjäyttämisaikeista oli liikkunut jo kesällä. Hruštšovin oma tytär oli varoittanut isäänsä, että jotain on tekeillä ja myös turvamies oli kehottanut olemaan varovainen. Hruštšov ei kuunnellut varoituksia, sillä hänen mukaansa keskuskomitean jäsenet saivat kiittää häntä urastaan.^[90]

Hruštšovin kilpailijat puolueessa syrjäyttivät hänet keskuskomitean tapaamisessa 14. lokakuuta 1964. Kaksi edellistä päivää Brežnev oli käyttänyt asemansa varmistamiseen, tosin hermoillen välillä pahasti ja yrittäen perua koko hankkeen. Kokouksen avannut Brežnev aloitti Hruštšovin tekemien virheiden ja hänelle asetettujen syytteiden lukemisen, mihin kukin yhtyi vuorollaan. Brežnevin mukaan Hruštšov oli ”toiminut vastoin Leninin opetuksia”, hän oli ”kylvänyt epäjärjestyksen siemenen” ja ”tehnyt päätöksiä lounaalla”. Muiden keskuskomitean jäsenten syytöksissä esiintyi syytöksiä ”pidäkkeettömästä käytöksestä”, ”kultin luomisesta” ja ”maailman kohtalolla leikkimisestä Kuubassa”. Ammattiliittojen johtaja moitti, että ei ollut saanut audienssia neljään vuoteen.^[91]

Tämän jälkeen Hruštšovin annettiin pitää puolustuspuhe. Hän totesi, että on tehnyt työnsä puolueen ja kansan hyväksi eikä asetu vastustamaan siirtämistään eläkkeelle. Työ Stalinin henkilökultin purkamisen parissa on ollut mittavaa ja kiitos avusta kuuluu salissa oleville työtovereille. Kesken puheen kuului useita jyrkän linjan stalinistien heittämiä välihuutoja. Loppukeskustelua asiasta ei sallittu ja keskuskomitean ukrainalaisia jäseniä estettiin tulemasta kokoussaliin. Brežnev nimitettiin kokouksen lopuksi uudeksi pääsihteeriksi ja Aleksei Kosygin pääministeriksi. Hruštšov laitettiin eläkkeelle korkean iän ja heikon terveyden vuoksi. Hänelle myönnettiin 500 ruplan suuruinen eläke, hän sai pitää kaupunkiasuntonsa ja huvilansa. Lisäksi annettiin auto. Asunto ja huvila tosin riistettiin häneltä pois. Hruštšoville annettiin uudet palvelijat, jotka tosin olivat enemmän vartijoita kuin palvelijoita.^[92]

Eläkeläinen

Hruštšovin eläkepäivät kuluivat suurimmalta osin huomiota herättämättä. Hän asui vaimonsa Ninan kanssa heille myönnetyssä hieman syrjäisellä seudulla Petrovo-Dalnejessa sijainneessa datšassa. Aluksi muut kuin perheenjäsenet eivät uskaltaneet käydä tapaamassa häntä. Kansalaiset lähettivät hänelle kuitenkin valtavasti kirjepostia, jonka lukemiseen ja vastaamiseen meni paljon aikaa. Hruštšovilla oli ollut nuorena Donetskissa kamera ja nyt hän elvytti valokuvausharrastuksensa kunnes kyllästyi siihen ja lopetti. Hän yritti myös innostua onkimisesta mutta sekään ei jaksanut kauan kiinnostaa. Masentunut Hruštšov valitteli tekemisen ja seuran puutetta ja ainakin kerran hän väläytteli itsemurhan mahdollisuutta. Pelästynyt Nina pyysi paikalle lääkärin, joka sai Hruštšovin luopumaan aikeestaan.^[93]

Eläkkeellä oli aikaa lukea, katsoa elokuvia ja kuunnella radiota. Pravdan artikkelit olivat Hruštšovin mielestä lähes täyttä roskaa ja hän seurasi huolestuneena kuinka Breznevin hallinto perui hänen uudistuksiaan. Hänen poikansa Sergei toi hänelle konekirjoitusliuskoista tehdyn kopion Boris Pasternakin Tohtori Źivagosta ja luettuaan sen totesi, että kirjan kieltäminen oli ollut turhaa. Sen sijaan George Orwellin romaanista 1984 hän ei pitänyt. Maanviljelykseen ja puutarhanhoitoon liittyneet kirjat kiinnostivat Hruštšovia loppuun asti.^[94]

Perheenjäsenet olivat pitkään ehdottaneet Hruštšoville muistelmien kirjoittamista. Elokuussa 1966 hän päätti ryhtyä toimeen. Käytännössä muistelmia tehtiin niin, että Hruštšov puhui muistikuviaan nauhalle ja muuan pojan työpaikan konekirjoittaja kirjoitti ne puhtaaksi. Aikaa myöten nauhoja kertyi 250 tuntia ja kirjoitetussa muodossa 3 500 liuskaa. Kovin kauan ei muistelmaprojekti pysynyt salassa. Keskuskomitean jäsen, ukrainalaistaustainen Anrej Kirilenko käskytti Hruštšovin kuulusteluihin. Kirilenkon mukaan Neuvostoliitossa valtion historian tulkitseminen kuului vain puolueen keskuskomitealle. Hruštšov oli kannassaan järkkymätön, hän ei kirjoittanut historiaa vaan yksityishenkilön näkemyksiä. Lopuksi Hruštšov korotti ääntään ja totesi että hänet voidaan häätää kadulle kerjäläiseksi, mikä ei haittaisi häntä lainkaan. Hänellä oli kansan parissa kannatusta ja hän saisi ruokaa ja asunnon toisin kuin nykyinen hallinto, jolla ei ole kannatusta.^[95]

Alkoi olla selvää, että muistelmat eivät olleet turvassa. Sergei Hruštšov otatti niistä kopioita ja kätki niitä eri paikkoihin. Lisäksi ryhdyttiin monimutkaiseen operaatioon, jotta ne saataisiin länteen. Millainen operaatio oli kyseessä, selvisi vasta lähes 30 vuotta myöhemmin. Tarvittiin erään alamaailman liepeillä liikkuneen henkilön palveluksia ja uskomattominta on, että hanketta edisti myös KGB:n pääjohtaja Juri Andropov. Andropov vainosi aikansa toisinajattelijoita ankarasti, mutta ei voinut sietää ajatusta Stalinin mahdollisesta maineenpalautuksesta. Teos ilmestyi nopealla aikataululla Yhdysvalloissa vuonna 1971.^[96]

Viimeisinä vuosinaan eläkkeellä ollut neuvostojohtaja puhui kuin toisinajattelija. Rajat pitäisi avata, jotta kansa pääsisi matkustamaan, Stalin oli murhaaja jonka mainetta ei saisi koskaan puhdistaa. Nykyajan murhaavana itsevaltiaana Hruštšov piti Maoa. Hän myös katui, ettei ollut puhdistanut Buharinin ja Kamenevin mainetta, sillä he olivat olleet hänen mukaansa ”hyviä miehiä”. Vierailulle tullut runoilija Mihail Šatrov kysyi oliko jokin asia mitä Hruštšov katui elämässään. Vastaus oli tyhjentävä: ”Enimmäkseen sitä suurta määrää verta. Käteni ovat kyynärpäitä myöden veressä. Se on hirvein taakka, joka on sieluni painona.”^[97]

Hruštšov kuoli Moskovassa 11. syyskuuta 1971 seitsemän vuoden kotiarestin jälkeen ja haudattiin Novodevitšin hautausmaalle Moskovassa ilman valtionpäämiehelle kuuluvia kunnianosoituksia. Vaikka viranomaiset yrittivät pitää hautajaiset salassa, paikalle saapui 200 ihmistä. Puheiden pito haudalla oli kielletty, mutta siitä huolimatta Stalinin aikana vankileirille joutunut nainen piti vainajalle kiitospuheen miljoonien kohtalotoveriensa nimissä. NKP:n pää-äänenkannattaja Pravda julkaisi kuolemasta pienen ilmoituksen ilman kuvaa.^[98]

Talous

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Talonpoikainen Hruštšov piti itseään maatalouden asiantuntijana. Hän käynnisti niin sanotun neitseellisen maan ohjelman, jonka puitteissa raivattiin valtava määrä viljelyalaa Kazakstanissa ja Siperiassa. Muutamassa vuodessa raivattiin 42 miljoonaa hehtaaria peltoalaa. Kazakstaniin perustettiin jättimäisiä kolhooseja, joiden keskikoko oli 100 000 ha. Tuotanto nousikin, mutta jo vuoden 1963 kadon jälkeen jouduttiin turvautumaan viljan tuontiin, eikä maatalouden ongelmista päästy eroon.

Taloutta pyrittiin jälleen muutenkin keskittämään ja teollisuuteen perustettiin maanlaajuinen korkein suunnitteluneuvosto. Lisääntynyt byrokratia tosin leikkasi talouskasvua.

Erityisesti asuntojen rakentamiseen käytettiin voimavaroja. Massamainen asuntotuotanto tuotti valtavia määriä viisikerroksisia kerrostaloja ympäri koko Neuvostoliiton, taloja kutsutaan nimellä hruštšovka. Tuolloin Neuvostoliitossa yleensä vähintään kuusikerroksisiin taloihin vaadittiin hissi. Sanotaan Hruštšovin saaneen ajatuksen nähtyään vastaavanlaista asuntotuotantoa Pariisin vierailullaan. Asunnoissa oli suihku pienessä keittiössä ja ne olivat kevytrakenteisempia kuin Stalinin ajan asunnot, joissa seinäpaksuus on erittäin suuri.

Vuonna 1961 puoluekokous julisti silloisen neuvostosukupolven tulevan elämään kommunismissa vuodesta 1980, jolloin ohjelman mukaan piti saavuttaa kommunismin aineellinen ja tekninen perusta. Neuvostoliiton yhteiskunnallista kehittymistä kuvaamaan otettiin käyttöön termi ”kehittynyt sosialismi”.

Kulttuuri

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Hruštšovin vuoden 1956 puoluekokouksessa pitämää puhetta seurasi niin sanottu suojasää. Kulttuuripolitiikkaa on luonnehdittu: ”kaksi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin.” Aleksandr Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä sai julkaisuluvan ja Dostojevski tuli jälleen sallituksi. Ivan Denisovitšin päivää seurasi vyöry samankaltaisia leirikuvauksia, jotka kuitenkin jätettiin julkaisematta.

Tieteessä sallittiin jälleen Stalinin aikana kielletyt tutkimusalat ja tiedemiehet saivat mahdollisuuden kansainvälisiin suhteisiin. Vuonna 1953 Neuvostoliitto oli räjäyttänyt ensimmäisen vetypommin. Avaruusaika alkoi vuonna 1957 Sputnik 1:n lennolla, jota seurasivat Laika-koiran lento, Gagarinin lento ja Kuun ”pimeän puolen” kuvaaminen avaruusluotaimella.

Ulkopolitiikka

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Kapitalismin ja sosialismin taistelu siirtyi kolmanteen maailmaan eli kehitysmaihin. Hruštšov kannatti ”rauhanomaista rinnakkaiseloa”, mikä merkitsi luopumista maailmanvallankumouksesta tarvittaessa sotilaallisin keinoin. Kilpailu lännen kanssa jatkui aatteellisena ja taloudellisena.

Merkittävä muutos oli välien katkeaminen Kiinaan, joka ei hyväksynyt yhteistyötä porvarillisten valtioiden kanssa ja syytti Neuvostoliittoa revisionismista. Itä-Eurooppa pysyi tyytymättömänä. Jo kesällä 1953 panssarit kukistivat Itä-Saksan kansannousun ja 1956 Puolan Poznańissa syntyi levottomuuksia. Stalinin syrjäyttämä Władysław Gomułka nousi taas maan johtoon. Unkarissa johtoon nousi Imre Nagy, jonka uudistukset uhkasivat kommunistipuolueen yksinvaltaa ja vetää maan Varsovan liitosta. Varsovan liiton joukot valtasivat maan ja Imre Nagy vangittiin ja teloitettiin. Suezin kriisi vei Hruštšovin onneksi huomion pois Itä-Euroopasta.

Kesällä 1955 Bulganin ja Hruštšov tapasivat Yhdysvaltain presidentin Dwight D. Eisenhowerin Genevessä liennytyksen hengessä. Liittoutuneet olivat vain pari kuukautta aikaisemmin päättäneet Itävallan miehityksen. Vuonna 1955 Neuvostoliitto sopi myös välinsä Josip Broz Titon Jugoslavian kanssa. Neuvostoliitto esitti ulkomaalaisista sotilastukikohdista luopumista ja luopui hyvän tahdon eleenä Porkkalasta Suomessa. Syksyllä 1958 Suomen ja Neuvostoliiton suhteita kuitenkin häiritsi Hruštšovin yöpakkasiksi nimeämä kriisi, jossa Neuvostoliitto ei antanut hyväksyntäänsä Suomen uudelle hallitukselle.

Vuonna 1959 Hruštšov vieraili ensimmäisenä neuvostojohtajana Yhdysvalloissa. Liennytyksen kuitenkin päätti Gary Powersin ohjaaman U-2-vakoilukoneen alasampuminen 1. toukokuuta 1960 Neuvostoliiton yllä. Pariisin kokouksen aikana 16. toukokuuta 1960 Hruštšov vaati Eisenhowerilta anteeksipyyntöä U-2-vakoilulennoista Neuvostoliiton yllä. Tapaus päätti konferenssin.

Elokuussa 1961 Hruštšovin ja Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn tuloksettoman tapaamisen jälkeen pystytettiin Berliinin muuri. Vuonna 1962 Hruštšov pyrki asettamaan ohjuksia Kuubaan, jonka johdosta Yhdysvallat oli johtaa maailman ydinsodan partaalle.

Luonteenpiirteitä

Hruštšov tunnettiin humoristisena, maanläheisenä ja koreilemattomana miehenä. Hän puhui usein sanankääntein, jotka olivat vieraita politiikan ja diplomatian vakiintuneelle kielenkäytölle. Jo politbyroon rivijäsenenä hän hauskuutti väkeä eräällä diplomaattisella vastaanotolla esittelemällä itsensä ja Malenkovin: ”Minä olen raskas teollisuus, pam, pam! Ja Georgi tässä taas on kevyt teollisuus, piip, piip!”^[99]

Hruštšovin ronskit lausunnot aiheuttivat myös väärinkäsityksiä ja jopa selkkauksia. Marraskuussa 1956 hän ilmoitti Puolan suurlähetystöön Moskovaan kokoontuneille lännen lähettiläille: ”Me hautaamme teidät”^[100]. Ilmaisu ei niinkään uhannut ydinsodalla, kuten lännessä asia ymmärrettiin, vaan ilmaisi vain kannan että sosialismi voittaisi kapitalismin. Myöhemmin hän tarkensi sanomaansa ollessaan vierailulla Jugoslaviassa: ”emme hautaa teitä lapiolla, vaan teidän oma työväenluokkanne hautaa teidät.”^[101].

Berliinin asemaa hän kuvaili: ”Berliini on ruoto Euroopan kurkussa” ja ”Berliini on lännen kivekset: jos niistä puristaa, saa lännen kirkumaan”^[102]. YK:ssa hän uhosi, että ”Neuvostoliiton asetehtaat sylkevät mannertenvälisiä ohjuksia kuin makkarakoneet nakkeja”.^lähde?

Yhdysvaltain ensimmäisessä vientinäyttelyssä Moskovan Sokolnikissa 1959 Hruštšov kehuskeli Richard Nixonille, että Neuvostoliitto saavuttaa ja ohittaa Yhdysvallat. Viestin perillemenoa hän ryyditti lopettamalla: ”näytämme teille närhen munat!”^[103]

Poliittiset vastustajat pitivät Hruštšovia sivistymättömänä moukkana, jolla oli tapa keskeyttää puhujat pilkatakseen heitä.^lähde?

Elämänsä loppupuolella Hruštšov sanoi murehtineensa elämässään eniten sitä, että sai niin huonon koulutuksen, vain neljä vuotta kirkon ylläpitämää koulua ja joitain korkeampia ammatillisia kursseja. Kulttuuriväki ja älymystö oli kannattanut hänen politiikkaansa, mutta murheekseen Hruštšov totesi karjuneensa heille ja loukanneensa heitä mikä sai heidät kääntymään häntä vastaan. Hän kertoi myös anekdootteja tapaamisistaan koulutettujen ihmisten kanssa ja miten ne olivat päättyneet väärinymmärryksiin.^[104]

Perhe

Hruštšovin poika Leonid katosi ja todennäköisesti kuoli 1943. Tämän tytär Julia jäi Hruštšovin hoitoon ja Hruštšov adoptoi hänet. Julia Hruštšova jäi 77-vuotiaana junan alle kesäkuussa 2017 ja kuoli.^[105]

Teokset

• Hruštšev, N. S.: Muutokset NKP(b):n sääntöihin: Tov. N.S. Hrushtshovin selostuksen teesit NKP(b):n XIX edustajakokoukselle. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1952. OCLC 925778725.
• Hruštšev, N. S.: Karjataloustuotteiden tuotannon lisäämisestä: Selostus NKP:n Keskuskomitean Täysistunnossa tammikuun 25 pnä 1955. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1955. OCLC 58116566.
• Hruštšev, N. S.: Neuvostoliitto ja Pohjola: Puheita ja lausuntoja vuosilta 1956-63. Weilin+Göös, 1964. OCLC 57992060.

Lähteet

Kirjallisuutta

• Adzubei, Aleksei : Pelon hinta. Suomentanut Eero Balk. Helsinki: SN-Kirjat OY, 1988. ISBN 951-615-691-6
• Crankshaw, Edward: Hruštšev. Suomentanut Seppo J. Loponen. Helsinki: Otava, 1967.
• Figes, Orlando: Vallankumouksen Venäjä 1891-1991 Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki 2021 ISBN 978-952-234808-1
• Seppänen, Esa: Miekkailija vastaan tulivuori : Urho Kekkonen ja Nikita Hruštšev 1955–1964. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-2628-5
• Talbott, Strobe: Hruštšev muistelee. Suomentanut Antti Nuuttila. Helsinki: WSOY, 1971.
• Taubman, William: Hruštšov. Mies ja hänen aikakautensa. (Khrushchev. The Man and His Era, 2003.) Suomentanut Matti Rosvall. Helsinki: Art house, 2007. ISBN 978-951-884-429-0.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nikita Hruštšov Wikimedia Commonsissa

• Ylen Elävä arkisto – Hruštšov Suomessa 1957
• Ylen Elävä arkisto – Hruštšev Kekkosen 60-vuotispäivillä
• Yle – Lähikuvassa Nikita Hruštšov
• Juri Filippov: Is personality cult possible today? (RIA Novosti) (englanniksi)
• Kai Hirvasnoro: Käynnistikö Hrustshev Neuvostoliiton tuhon? Kansan Uutisten viikkolehti.

n k m Neuvostoliiton johtajat Lenin (1922–1924) Stalin (1929–1953) Malenkov (1953–1956) Hruštšov (1957–1964) Brežnev (1964–1982) Andropov (1982–1984) Tšernenko (1984–1985) Gorbatšov (1985–1991)

n k m Ukrainan kommunistisen puolueen ensimmäiset sihteerit Bosch (1917–18) Pjatakov (1918–19) Hopner (1919–19) Kriving (1918–19) Kosior (1919–20) Molotov (1920–21) Manuilski (1921–23) Kriving (1923–25) Kaganovitš (1925–28) Kosior (1928–38) Hruštšov (1938–47) Kaganovitš (1947) Hruštšov (1947–49) Melnikov (1949–53) Kyrytšenko (1953–57) Pidhornyi (1957–63) Šelest (1963–1972) Štšerbytskyi (1972–89) Ivaško (1989–90) Hurenko (1990–91)

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF Kansalliset Norja Espanja Ranska BnF data Katalonia Saksa Italia Israel Suomi (KANTO) Belgia Yhdysvallat Ruotsi Latvia Japani Tšekki Australia Kreikka Korea Kroatia Alankomaat Puola Portugali Vatikaani Taiteenala MusicBrainz Henkilöt Deutsche Biographie Trove Muut Internet Encyclopedia of Ukraine NARA SNAC IdRef