Osmanien valtakunta


Osmanien valtakunta
دولتِ عَليه عُثماني
Devlet-i Âliye-i Osmâniyye
1299–1922
lippu vaakuna

Osmanien valtakunta eri ajanjaksoina: laajimmillaan vuonna 1683.
Osmanien valtakunta eri ajanjaksoina: laajimmillaan vuonna 1683.

Valtiomuoto absoluuttinen monarkia (noin 1299 – 1876, 1878–1908, 1920–1922)
perustuslaillinen monarkia (1876–1878, 1908–1920)
Valtionpäämies Osmanien valtakunnan sulttaani
Pääkaupunki
Pinta-ala
– yhteensä
  • 5 200 000 (1566)
  • 5 000 000 (1689)
  • 1 800 000 (1914)
 km² 
Väkiluku
  • 35 350 000 (1856 arvio)
  • 20 884 000 (1906 arvio)
  • 24 000 000 (1912 arvio)
Historia
– perustettiin 1299
– sulttaanikunta lakkautettiin 1. marraskuuta 1922
– Turkin tasavallan perustaminen 29. lokakuuta 1923
– kalifaatin lakkauttaminen 3. maaliskuuta 1924
Viralliset kielet osmaninturkki
Valuutta 40 para = kurus, 100 kurusia = liira
Tunnuslause دولت ابد مدت
Devlet-i Ebed-müddet
(”Ikuinen valtio”)
Kansallislaulu ”Mahmudiye Marşı” (1808–1839; 1918–1922)[3]
”Mecidiye Marşı” (1839–1861)[4]
”Aziziye Marşı” (1861–1876)[5]
”Hamidiye Marşı” (1876–1909)[6]
”Reşadiye Marşı” (1909–1918)[7]
Edeltäjät  Bysantin valtakunta
Seldžukit
Seuraaja  Turkki

Osmanien valtakunta (osmaniksi دولتِ عَليه عُثمانيه‎, Devlet-i Âliye-i Osmâniyye, turk. Osmanlı İmparatorluğu) tai Osmanivaltio, Ottomaanien valtakunta, Turkin sulttaanikunta tai Turkki) oli Anatolian eli Vähä-Aasian turkkilaisten heimojen noin vuonna 1300 perustama islamilainen valtio, josta kasvoi yksi maailman mahtavimmista imperiumeista 1400- ja 1500-luvuilla. Dynastian nimi tulee sen perustajasta, joka oli paimentolaispäällikkö Osman I (arabiaksi Uthman). Osmanien dynastia kesti yli 600 vuotta, kunnes se romahti ensimmäisessä maailmansodassa. Vuonna 1922 viimeinen sulttaani menetti valtansa ja Anatolian ydinalueista muodostettiin nykyinen Turkin tasavalta. Valtakunnan osista muodostettiin useita valtioita, joiden rajat Lähi-idässä olivat keinotekoisia.

Aluksi osmanit olivat Osmanien perheen johtamia rajaseudun sotureita (ghazi) ilman ideologista sanomaa. 1400- ja 1500-luvuilla kehittyi keskitetty perinnöllinen valtakunta, joka nojautui orjista koostuvaan sotilaalliseen ja hallinnolliseen eliittiin, näennäisfeodaaliseen timar-järjestelmään ja imperialistiseen ideologiaan. 1600- ja 1700-luvuilla keskitetty valtio hajaantui hallintojen verkostoksi, missä maakuntien aatelilla oli kasvava rooli kaupassa, maanomistuksessa, sotaväen ylläpidossa ja verotuksessa. 1800-luvulla valta alkoi uudelleen siirtyä valtakunnan keskukseen.[8]

Nimi

Nimi ”Osman” tulee persian kautta arabian kielen erisnimestä Uthman (arab. عثمان‎, ʿUthmān), joka on myös englannin kielen sanan ”Ottoman” taustalla. Turkkilaiset omaksuivat sanan persian kautta, jossa äänne th oli korvautunut äänteellä s. Suomessa on perinteisesti puhuttu Osmanien valtakunnasta, mikä vastaa myös turkkilaisten omaa käytäntöä. Nimi on perua osmanien ensimmäiseltä hallitsijalta Osman I:ltä. Maata voi kutsua myös Turkiksi ja asukkaita turkkilaisiksi myös silloin, kun puhutaan ajasta ennen nykyistä Turkin valtiota.[9]

Nousu suurvallaksi

Pääartikkeli: Turkin historia#Turkkilaiset ja Osmanien valtakunta

Anatolia ennen osmanivaltaa

Keski-Aasiasta alkanut turkkilaisten heimojen vaellus pystytti Iraniin seldžukkien, mongolien ja timuridien imperiumit, ja länteen ulottuessaan synnytti myös sarjan läntisiä muslimivaltioita. Valloitukset toivat islamin alueille, joita arabit eivät olleet saaneet haltuunsa. Vuonna 1071 turkkilaiset voittivat Manzikertin taistelussa Bysantin armeijan, ja seuraavalla vuosisadalla he levittäytyivät koko Anatoliaan. [10]

Turkkilaiset nomadit muodostivat pieniä heimopäällikön (bey) tai suufilaisen pyhän miehen (habas) johtamia soturiryhmiä (ghazi). Valloittajat tuhosivat maaseutua ja katkaisivat kaupunkien kauppayhteydet, mutta heidän perustamansa valtiot alkoivat pian korjata tuhon jälkiä.[10]

Anatoliaan syntyi seldžukkien perustama Rūmin sulttaanikunta (1077–1308), joka suurimmillaan kattoi koko Anatolian.[11][8] Seldžukit nojasivat heimosoturien lisäksi orja-armeijaan ja palkkasotilaisiin, jakoivat läänityksiä sotilaspalvelua vastaan ja verottivat maanviljelijöitä. He kutsuivat sunnioppineita Iranista ja nimittivät qadi -tuomareita, perustivat madrasoja ja waqf-säätiöiden ylläpitämiä sairaaloita ja kouluja. Suufilaiset veljeskunnat habasien johtamina kehittivät yhteiskuntaa ja taloutta ja loivat järjestystä. Idästä tullut mongolien hyökkäys (1242–1243) pysäytti käynnissä olleen urbanisaation ja maanviljelyn kehityksen, alisti seldžukit mongolien vasalleiksi ja siirsi vallan uudelleen paimentolaisheimoille.[12]

Osmanivaltion synty 1300-luvulla

Osman I:n alueet hänen valtakautensa alussa ja päättyessä.

1200-luvulla Anatoliaan hyökänneet paimentolaisheimot ryöstelivät, kävivät pyhää sotaa Bysanttia vastaan ja perustivat pieniä heimojohtajien ruhtinaskuntia. Niistä yksi oli vuonna 1301 seldžukkipäällikkö Osman I:n (1258 – 1324) ghazi-valtio keskuksenaan Söğüt.[13][14][15] Osmanien dynastia sai nimen hänen mukaansa.

Osmanin poika ja seuraaja Orhan I (hallitsi 1324–1359) valtasi vuonna 1326 kaksi tärkeää kaupunkia, Bursan, josta tuli pääkaupunki sekä Iznikin eli entisen Nikean. Vuonna 1345 Orhan valloitti pohjoisen Kreikan, Makedonian ja Bulgarian. [8] Hän otti käyttöön seldžukkien luoman devşirme-järjestelmän. Se tarkoitti kristittyjen poikien ryöstämistä sulttaanille uskolliseen orja-armeijaan. [16] Kun osmanien valta ulottui myös Balkanille, sieltä alettiin koota janitsaariarmeijaa.

Kartta Murad I:n valloituksista.

Orhanin poika ja seuraaja Murad I (1359–1389) alkoi beyn sijaan kutsua itseään sulttaaniksi.[17] Sulttaani oli seldžukkien suosima arvonimi, joka ei sisältänyt vaatimusta uskonnollisesta johtajuudesta, kuten arabialainen kalifin arvo. Tämän takia sulttaaneita saattoi olla maailmassa yhtä aikaa useita toisin kuin kalifeja.[18] Orhanin johdolla turkkilaiset voittivat serbit vuonna 1364 Maritsajoen taistelussa[19] sekä vuonna 1389 Kosovon taistelussa, mikä ratkaisi Balkanin herruuden osmaneille. Se jäi pysyväksi, kun paavin ja Euroopan ruhtinaiden armeijat eivät kyenneet enää karkottamaan heitä vuosien 1396 ja 1444 yhteenotoissa.[8] Muradin ajasta alkaen Osmanien gazi-heimovaltion sijaan oli perusteltua puhua Osmanien valtakunnasta.[20]

Väestön islamisoituminen

Islaminuskoisten turkkilaisheimojen suurimittainen vaellus johti Anatolian islamisoitumiseen. Sitä ennen väestön enemmistö oli kristittyjä, sen jälkeen 1400-luvun lopulla suuri enemmistö oli muslimeja. Huomattava osa muutoksesta johtui islamiin kääntymisestä. Turkkilaiset karkottivat piispoja, takavarikoivat kirkon omaisuutta ja hävittivät kirkkoja, kouluja, luostareita ja sairaaloita. Kääntymistä islamiin helpottivat uskontojen väliset yhtäläisyydet ja mahdollisuudet liittyä turkkilaiseen yläluokkaan. [10]

Balkanin valloitus toi Osmanivaltakuntaan suuren kristillisen väestön, mutta ei johtanut samanlaiseen väestön kääntymiseen kuin Anatoliassa, koska suurta muslimimaahanmuuttoa ei esiintynyt eikä liioin systemaattista kristittyjen vainoamista. [21]

Laajeneminen 1400-luvulla

Sulttaani Bayezid I (1389–1403) piiritti vuonna 1395 Konstantinopolia ja rakensi vuonna 1397 Anadolu Hısarin merilinnakkeen Bosporinsalmen rannalle häiritsemään Bysantin meriliikennettä. Osmanivaltion laajenemisen keskeytti tilapäisesti mongolien hyökkäys vuonna 1402, jolloin Timur Lenk löi Bayezidin armeijan ja alisti osmanit vasallivaltioksi.[8] Sulttaanin viisi poikaa sotivat toisiaan vastaan 11 vuotta kestäneen interregnumin ajan (1403–1413), eikä valtakunnalla ollut kiistatonta hallitsijaa. [22] Veljistä Mehmed I (1413–1421) selviytyi lopulta voittajaksi.

Mehmedin poika Murad II (1421–1444 ja 1446–1451) kävi sotaa Bysantin tukemaa setäänsä vastaan.[23] Hänen aikanaan osmaniarmeija otti käyttöön musketit ja kanuunat.[24] Sukuriitojen johdosta Mehmed II (1444–1446 ja 1451–1481) sääti lain sulttaanin veljien teloittamisesta valtaannousun yhteydessä. Tämän jälkeen sulttaanit usein surmasivat kaikki veljensä.[23] Osmanit toipuivat mongolivallasta ja jatkoivat valloituksiaan Euroopassa, missä vallattiin Kreikka, Bosnia, Herzegovina ja Albania. Vuonna 1453 Mehmed II valloitti Konstantinopolin, mikä nosti osmanit imperiumiksi ja Bysantin perilliseksi.[25] Mehmed II, lisänimeltään Valloittaja, anasti suuria osia paitsi Itä-Euroopasta myös Anatoliasta ja Mustanmeren rannikolta. Lisäksi Krimin kaanikunnasta tuli osmanien tärkein vasallivaltio ja liittolainen useissa sodissa.[26]

Osmanivaltion instituutiot tulivat seldžukeilta ja Bysantilta. Hallintoa hoitivat turkkilaiset päälliköt, uskonnolliset johtajat, sekä Bysantilta periytynyt kristillinen virkakunta. Eliitin piirissä avioiduttiin uskonnollisten rajojen yli. Lähi-idän instituutioita olivat orja-armeija ja iqta -järjestelmä verojen kokoamiseen. [27]

Valtakunta 1500-luvulla

Osmanivaltakunnan laajeneminen itään vei sen konfliktiin safavidien kanssa. Čalderanin taistelussa (1514) safavidit lyötiin ja osmanit anastivat Itä-Anatolian ja pohjoisen Mesopotamian. Yli sata vuotta myöhemmin vuonna 1639 solmittu sopimus antoi osmaneille Bagdadin ja Irakin ja Iranille Kaukasuksen ja piirsi siten nykyaikaan asti säilyneet rajat.[28] Selim I:n (1512–1520) aikana vuosina 1516 ja 1517 osmanit valloittivat mamelukkien hallitseman Egyptin, Syyrian ja Hijazin eli Mekan ja Medinan alueet. Suleiman I Suuren (1520–1566) aikana osmanit saivat Bagdadin (544), Basran (1538) ja Bahrainin (1554) Pohjois-Afrikan alueiden lisäksi.[28]

Balkanin valloitus avasi tien kaksi vuosisataa kestäneeseen taisteluun Euroopan valtojen kanssa. Siinä osmanit yleensä liittoutuivat Ranskan kanssa muita valtioita vastaan. Romanian ruhtinaskunnat valloitettiin vuonna 1504 ja Unkari alistui vuonna 1521. Osmanien eteneminen Eurooppaan pysäytettiin Wienin piirityksessä vuonna 1529, mutta vielä sen jälkeen he vuonna 1559 he tekivät Transsylvaniasta vasallivaltionsa. Vuosien 1593–1606 sota päätti osmanien yritykset Zsitvatorokin rauhaan. Viimeinen ponnistus Euroopan suuntaan oli Wienin valtausyritys vuonna 1683 suuressa Turkin sodassa. Sota päättyi osmanien tappioon, ja heidät ajettiin lopullisesti Tonavan eteläpuolelle.[29] Voiton kunniaksi paavi perusti 12. syyskuuta vietettävän juhlan, veljeskunnan ja tätä varten nimikkokirkon Roomaan.[30]

Keski-Euroopan sotien kanssa rinnakkain käytiin sotaa Osmanien ja Habsburgien kesken Välimerellä, mitä varten Mehmed II oli rakennuttanut laivaston. Vuosien 1463–1479 ja 1499–1503 sodissa Venetsia menetti omistuksensa Kreikassa ja Aigeian merellä. Osmanit valloittivat Välimerellä Algerian (1529), Tripolin (1551), Maltan (1565) ja Kyproksen (1570 tai 1571). Paavin, Venetsian ja Espanjan yhdistyneet laivastot kuitenkin voittivat osmanit Lepanton meritaistelussa (1571). Voittoa juhlittiin laajasti Euroopassa. Sen jälkeen osmanit kuitenkin valtasivat vielä Tunisian (1574) kunnes vuoden 1580 rauhansopimus vakiinnutti Osmanien valtakunnan ja kristillisen Euroopan rajat.[29] Osmanit kilpailivat Venään kanssa alueiden herruudesta Mustallamerellä, missä vuonna 1676 osmanit saavuttivat sen ja eräiden Ukrainan osien herruuden. [31]

1500-luvulla nähtiin Osmanien valtakunnan voimakkain laajentumisvaihe, kun 1600-luku oli valloitusten vakiinnuttamisen aikaa. Sotien tuloksena oli valtava imperiumi, joka ulottui läntiseltä Välimereltä Iraniin ja Ukrainasta Jemeniin. Kasvun dynamiikka nousi sisäisistä tekijöistä, ensin nomadisten ghazi -sotureiden saaliinhimosta, sitten imperiaalisen valtion sotilaallisesta organisaatiosta, kuten moderneista aseista, joihin kuuluivat kanuunat ja musketit sekä kyvystä sulauttaa ja hyväksyä ei-islamilainen väestö osaksi valtakuntaa. 1600-luvulla suuren valtion logistiset ongelmat alkoivat rajoittaa sen laajentumiskykyä samalla kun Euroopan valtioiden voimistuminen lisäsi vastarintaa sen rajoilla.[31]

Yhteiskunta 1400- ja 1500 -luvuilla

1300-luvulta lähtien osmanivaltiossa oli käynnissä Euroopan valtioiden tapaan kehitys kohti lujaa hallitsijavaltaa. Tähän kehitykseen sisältyi vallanperimyksen vakiinnuttaminen, sulttaanille lojaalin orja-armeijan perustaminen ja timar -järjestelmä, missä verotulojen läänityksen vastineena velvoitettiin sotapalvelukseen. Tämän rinnalla valta jaettiin paikallisten eliittien ja klientti-isäntä -verkostojen kanssa, jotka yhdistivät periferian valtakeskukseen. Koko Osmanivaltakunta oli sulttaanin yksityisomaisuutta. Verot kuuluivat hänelle, vaikka niitä jaettiin hallinnon ja sotaväen ylläpitoon ja hyväntekeväisyyteen. Virkamiehet olivat hänen orjiaan ja palvelijoitaan. Näiden lukumäärä nousi 1600-luvulla sataan tuhanteen. Sulttaanin valtaa kuitenkin rajoitti esimodernin ajan puutteellinen logistiikka sekä valtakunnan laajuus, minkä johdosta paikalliset päälliköt ja nomadiheimot olivat sulttaanin käskyjen ulottumattomissa. [31]

Topkapin palatsi (turk. Topkapı Sarayı) oli sulttaanin asunto, ja palatsin uloin osa oli samalla imperiumin hallintokeskus. Hallitsijaperhettä koskevat säännöt pyrkivät ajamaan valtion etuja. Sulttaanin valta oli ehdoton, mutta perimysjärjestys määräsi vain, että vallan perii hänen poikansa. Nämä oli lähetetty provinssien kuvernööreiksi, ja kun sulttaani kuoli, alkoi valtataistelu. Voittaja oli se, joka onnistui tappamaan kaikki veljensä. Myöhemmin muut pojat tyydyttiin vangitsemaan palatsin haaremiin. [32]

Janitsaarit ja hallinto

Osmanivaltion valtapolitiikassa keskeinen jännite syntyi sulttaanin valtaa rajoittamaan pyrkivän soturi- tai ghazi -puolueen ja hänen valtaansa tukevan orja- tai devshirme -puolueen välille. Sulttaanin valtaa rajoittamaan pyrkivät maakuntien sotilaat ja islamilainen papisto, kun taas sulttaania tukivat hänen virkamiehensä ja hänen yksityisarmeijansa janitsaarit.[33] Sulttaanit tasapainottelivat näiden ryhmien välillä sadakseen tukea molemmilta. Bayazid I (1389–1402) vahvisti asemiaan sijoittamalla orjasotilaita virkamiehistöön ja ottamalla maakunnat suoraan hallintaan, kun taas Mehmed I (1413–1421) mongolien ahdistamana joutui turvautumaan ghazi -sotilaisiin. Mehmed II (1444–1446 ja 1451–1481) palautti orjasotilaat hallintoonsa, puhdisti sen vastustajista ja muutti vasallisuhteita timar -järjestelmäksi. Samalla hän haki tukea ortodoksikirkon papistolta ja joiltakin perheiltä. Suleiman Suuri (1520–1566) nosti janitsaarit vahvaan asemaan koko hallinnossa.[33]

Armeija

Osmanivaltion rakenteessa orjasotilailla oli avainasema. Järjestelmän perusti Murad I (1360–1389), joka käytti vankeja ja vapaaehtoisia. Vuoden 1395 jälkeen Balkanilta kaapattujen kristittyjen poikien väenotto oli eräänlainen vero, mikä siten poikkesi muslimimaiden aiemmista käytännöistä, joissa orjasotilaat saatiin valtakunnan ulkopuolelta.[34] Devşirme tarkoittaa keräämistä tai sadonkorjuuta. Sulttaanin edustajat haravoivat Kreikan ja Balkanin kristityt alueet joka viides vuosi ryöstäen sopiviksi katsomansa 8–14 -vuotiaat pojat. Heidät kuljetettiin Konstantinopoliin, missä pojat ympärileikattiin ja käännytettiin islaminuskoon. Keräämisalueita olivat nykyiset Serbia, Bosnia, Kroatia, Slovenia, Albania, Makedonia, Bulgaria ja Kreikka. Niissä katkeruus muslimivaltaa kohtaan on säilynyt nykyaikaan saakka.[35] Pojat koulutettiin palatsikouluissa ja sijoitettiin taipumustensa mukaan sotilaiksi tai virkamiehiksi. Aivan kuten mamelukit, eivät janitsaaritkaan olleet "orjia" muuten kuin siinä mielessä, että palvelivat sulttaania, ja usein hyvin korkeissa asemissa. Vuonna 1527 osmaneilla oli 28 000 jalkaväen orjasotilasta ja 70 000 – 80 000 ratsumiestä, joista noin puolet oli timar -järjestelmän rekryyttejä. [34]

Uskontohallinto

Orjasotilaiden lisäksi Osmanivaltion toinen tärkeä pilari oli uskonto. Sulttaanit edistivät valtion sunnalaista muslimi-identiteettiä luomalla siteitä uskonnolliseen eliittiin ja uskonyhteisöihin, rakentamalla moskeijoita, muuttamalla kirkkoja moskeijoiksi tai madrasoiksi, sotimalla šiialaisia safavideja vastaan ja liittämällä Arabian pyhät kaupungit valtakuntaansa. Osmanit ottivat islamilaisen papiston eli ulaman sekä suufilaiset veljeskunnat tiukkaan valvontaan luovuttamalla niille madrasoita ja kokoontumispaikkoja. Ensimmäinen madrasa perustettiin Iznikiin (1331), ja sinne kutsuttiin oppineita Iranista ja Egyptistä. Myöhemmin madrasat asetettiin arvojärjestykseen ja niiden opetus eriytettiin. Alimman tason madrasoissa opetettiin kielioppia, logiikkaa, teologiaa, tähtitiedettä, geometriaa ja retoriikkaa, seuraavalla tasolla kirjallisuutta ja retoriikkaa ja korkeimmalla tasolla lakia ja teologiaa. Valtio nimitti kaikki tärkeimmät qadi-tuomarit, muftit ja opettajat.[34]

Suleiman Suuri vakiinnutti uskonnollisen byrokratian ja sen valtiollisen kontrollin. Uskonnollisen lain korkein edustaja oli shayk al-Islam, joka oli muftien johtaja. Hänellä oli suora pääsy sulttaanin puheille. Hän antoi tärkeimmät fatwat, jotka koskivat valtion politiikkaa. Kuuluisa Ebussuud Efendi (k. 1574) antoi osmanien sulttaaneille kalifin arvon, teki lainakorosta laillisen ja muutti verolakeja.[36]

Oikeuslaitos ja säätiöt

Oikeusistuimet Istanbulissa, Bursassa ja Edirnessä olivat tärkeimmät, minkä jälkeen tulivat Damaskos, Aleppo, Kairo, Bagdad,m Medina, Izmir ja Konya. Juristien pätevyydelle oli eri tasoja, jotka perustuivat heidän koulutukseensa. Korkeimmalla olivat kaksi sotilastuomaria (qaid-askar), joista toinen vastasi Balkanista ja toinen Anatoliasta. Tuomarit olivat byrokraatteja, jotka noudattivat oikeusistuinten protokollaa. Heillä oli muitakin hallinnollisia tehtäviä, kuten notaarin tehtävät, rekisteröinnit ja eri organisaatioiden hallinto ja valvonta. [36]

Uskonnolliset säätiöt (waqf) kattoivat 16 prosenttia 1600-luvun taloudesta ja 27 prosenttia 1700-luvulla. Ne rahoittivat kouluja, hyväntekeväisyyslaitoksia, pyhiinvaeltajien palveluja ja muita kohteita.[36]

Kun muslimimaissa lainkäyttö ja juristien koulutus ja nimittäminen olivat kuuluneet uskonasioihin, joihin valtiolla oli vain vähän osaa, Osmanivaltio otti lainkäytön aktiivisesti haltuunsa. Osmanit tekivät hanafi -koulukunnasta maan virallisen lakikoulukunnan. Sulttaanit eivät silti jättäneet lakeja pelkästään islamilaisen papiston huoleksi, vaan antoivat omia määräyksiään (firman), jotka koottiin eurooppalaiseen tapaan kokoelmiksi (kanun). Nämä lait katsottiin šariaa pätevästi täydentäviksi lisiksi. Suleiman Suuren kanuni Osmani muodosti sadoiksi vuosiksi valtakunnan lainsäädännön perustan. Hallintoa käsittelevät lait koskivat kaikkia, mutta elinkeino- ja perhelait olivat erilaisia muslimeille ja ei-muslimeille, joille oli myös tarpeen mukaan omat lakitupansa. Šarian fyysiset rangaistukset korvattiin maallisessa laissa sakoilla ja muitakin poikkeamia esiintyi. Kanunin eroaminen šariasta saattoi aiheuttaa riitoja, samoin paikalliset tavat, joita sen takia pyrittiin ottamaa huomioon.[37]

Paikallishallinto

Maakuntien tasolla valtakunta ei koskaan ollut aidosti keskushallinnon käsissä. 1300- ja 1400-luvuilla oli tavallista, että vasta valloitetut alueet liittyivät valtakuntaan entisten kristittyjen ruhtinaidensa johtamina vasallivaltioina veroja ja sotapalvelusta vastaan. Bysantin, Kreikan ja Serbian ratsusotilaat liitettiin osmaniarmeijaan timar-järjestelmän mukaisesti. Vuoteen 1550 mennessä useimmat maakunnat olivat palkattujen virkamiesten johtamia. Nämä kokosivat verot ja lähettivät tuoton Istanbuliin.[38]

Timar tarkoitti oikeutta koota veroja yhdestä tai useammasta kylästä sotapalvelusta vastaan. Timarin haltija oli myös tärkein lain täytäntöön panija kylissään. Vaikka menettely tarkoitti suurempaa valtion kontrollia kuin vasallijärjestelmä, se oli historioitsija Ira M. Lapiduksen mielestä näennäisfeodaalinen instituutio. Kaikilla alueilla esiintyi jännitystä osmanivallan ja paikallisen autonomian välillä. Anatolia oli täynnä sotaisia paimentolaisheimoja, ja suufien johtamat kapinat olivat normaaleja. Balkanilla heimot ja ortodoksinen kirkko säilyttivät huomattavan määrän itsenäisyyttään. Kauempana periferiassa valtio taipui vielä isompiin kompromisseihin. Krimillä, Albaniassa, Montenegrossa, Transsylvaniassa, Valakiassa ja Moldaviassa vasallit maksoivat vasalliveroa. Istanbulissa kreikkalainen aristokratia eli fanariootit kontrolloivat suurta osaa Balkanin kaupallisista yhteyksistä.[38]

Arabialaisia maakuntia (Egypti, Jemen, Abessinia, Basra, Bagdad, Libya, Tunisia, Algeria) ei saatu koskaan saatu täysin Istanbulin valvontaan. [38] Antropologi Abner Cohen kuvasi osmanihallintoa 1800-luvun alun Palestiinassa seuraavasti:

Siellä oli vain vähän keskusvallan turvaamaa lakia ja järjestystä; maa oli köyhää, kaukana imperiumin keskuksesta ja topografisesti vaikeaa hallita. Vuosisatoja se oli ollut hävitystä ja köyhyyttä mukanaan tuoneiden vieraiden tunkeilijoiden läpikulkupaikka. Tänä aikana suurin vaara kyläläisille kuitenkin koitui beduiineista. Kun paikallishallinto oli heikko, voimakkaat beduiiniheimot ryöstivät maalaiskyliä, jakoivat keskenään niiden sadot ja eläimet, tappoivat miehet ja tuhosivat omaisuuden. Myös voimakkaat šeikit keräsivät erityistä suojeluveroa (khuwwa) tällä tavoin terrorisoiduilta maalaisilta. Osmanien virkamiehet eivät voineet tai todennäköisesti halunneet estää šeikkejä. Sen sijaan he usein tunnustivat šeikit paikallisiksi vallanpitäjiksi ja luovuttivat heille hallinnollisia tehtäviä mukaan lukien veronkannon. Lukuun ottamatta harvoja urbaaneja keskuksia beduiinit käytännössä hallitsivat maata. Elämän ja omaisuuden säilyttämisen epävarmuus teki paikalleen asettuneen elämän laaksoissa ja tasamailla vaikeaksi ja usein mahdottomaksi.[39]

Näistä varauksista huolimatta historioitsija Ira M. Lapidus katsoo, että osmanivaltion kyky valvoa ja hallita alueitaan oli huomattava muihin esimoderneihin valtioihin verrattaessa. Hallinto kierrätti virkamiehiä, mikä heikensi heidän mahdollisuuksiaan kapinointiin. Veronkanto oli toimivaa. Valtio esti muslimeja luomasta itsenäisiä ja sulttaanista riippumattomia organisaatioita. Yhteinen uskonto islam oli myös koossa pitävä voima.[38]

Rappeutuminen ja mureneminen

Valtakunnan rappeutumisen perussyy oli hovin etääntyminen kansasta. Sulttaani saattoi joutua perinpohjaisesti virkamiehistön (suurvisiirin) manipuloimaksi. Lopulta usea hallitsija keskittyi haaremiinsa, virkamiehistön sisäisiin juonitteluihin ja huvitteluun. Tästä teki havaintoja vuonna 1600 hovissa vieraillut englantilainen diplomaatti Sir Thomas Sherley. Koska myös sulttaanin pojat elivät suljetussa hovissa, he eivät saaneet tulevissa tehtävissään tarpeellisia hallitustaitoja tai tietoja kansan elämästä.[11]

Osmanien valtakunta koki tulppaanikautena tunnetun talouskasvun ja voimakkaan kulttuurillisen renessanssin ajan vuosina 1718–1730, jolloin maa avautui länteen ja länsikin kiinnostui itämaisesta kulttuurista. Valtakunta eli verrattain rauhallista aikaa 1700-luvulla, minkä vuoksi se jäi jälkeen sotateknologiassa ja sodankäyntitaidoissa.[40]

Osmanivaltakunta rappeutui ja sen valta Euroopassa murentui lopullisesti 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Niinpä Kreikka itsenäistyi vuonna 1832 käytyään kolmivuotisen vapaussodan Osmanivaltiota vastaan. Alistettujen kansojen irtautumisen vuoksi valtakuntaa alettiin nimittää Euroopan sairaaksi mieheksi.[41] Vuoteen 1913 mennessä osmanisuurvalta oli menettänyt lähes kaikki Euroopassa olevat alueensa sekä kaikki Pohjois-Afrikan alueensa. Tämä johtui toisaalta valtion sisäisestä rappiosta, toisaalta Venäjän avusta kapinallisille ja panslavistisen aatteen leviämisestä.

Venäjä pyrki 1800-luvun puolivälistä lähtien aktiivisesti laajentamaan alueitaan Balkanilla serbejä tukemalla, koska se halusi pääsyn Välimerelle. Venäjän lopullinen tavoite oli Bosporinsalmen ja Konstantinopolin hallinta.

Krimin sota

Pääartikkeli: Krimin sota

Krimin niemimaan omistus, Balkanin ja Mustanmeren hallinta sekä Venäjän halu saada lämminvesisatama Mustanmeren rannalta ja näin ympärivuotinen kulku Välimerelle olivat kysymyksiä, joiden vuoksi Venäjä ja Osmanien valtakunta kävivät keskenään monta sotaa samoilla alueilla. Samat kysymykset johtivat myös Krimin sodan syttymiseen, vaikka pintapuolisesti syy oli uskonnollinen. Vuonna 1774 Kutšuk Kainardžissa solmitussa rauhassa osmanit sallivat Venäjälle oikeuden rakentaa ortodoksinen katedraali Istanbuliin. Venäläiset, jotka kokivat olevansa ortodoksisen kirkon suojelijoita, laajensivat tämän oikeuden kattamaan koko Osmanivaltakunnan alueilla asuvien ortodoksien edunvalvontaa ja julistivat Venäjän ortodoksien suojelijaksi turkkilaisten alueilla. Osmanit kuitenkin kiistivät tällaisen oikeuden olemassaolon ja uusi sota alkoi lokakuussa 1853.

Aluksi Venäjä menestyi sodassa, mutta sotaonni kääntyi, kun turkkilaiset saivat uusia liittolaisia. Sotaan liittyivät maaliskuussa 1854 Britannia, joka hyötyi kaupasta turkkilaisten kanssa ja Ranska, joka ajoi katolisen kirkon valtaa Euroopassa. Molemmat halusivat myös ehkäistä Venäjän laajenemisen Balkanille.[42] Kolmivuotinen sota päättyi Venäjän tappioon. Pariisin rauhassa 1856 Mustameri julistettiin neutraaliksi alueeksi, mikä tarkoitti Venäjän sotilaallisen vallan heikkenemistä siellä. Osmanien vaikutusvalta heikkeni myös Balkanilla, sillä sopimus takasi Valakialle ja Moldovalle laajan autonomian.

Balkanin kapina ja sota Venäjää vastaan 1875–1878

Pääartikkeli: Turkin sota

Balkanin kapina Turkkia vastaan alkoi 1874 ja johti Venäjän hyökkäykseen Turkin alueelle keväällä 1877. Venäläiset valtasivat 1878 Bulgariassa sijaitsevan Šipkan solan ja pääsivät lopulta noin kymmenen kilometrin päähän Turkin silloisesta pääkaupungista Konstantinopolista eli nykyisestä Istanbulista.

Sodan seurauksena Serbia ja Montenegro itsenäistyivät ja Bulgaria sai autonomian Turkin yhteydessä.

Nuorturkkilaiset tekivät Turkissa vallankumouksen 24. heinäkuuta 1908. Sulttaani Abd-ul-Hamid II yritti vastavallankumousta, jolloin nuorturkkilaiset erottivat hänet 27. huhtikuuta 1909.[43]

Ensimmäinen maailmansota

Ensimmäisessä maailmansodassa Osmanien valtakunta taisteli Saksan rinnalla keskusvaltojen puolella. Venäjä julisti sodan osmaneille 5. marraskuuta 1914 ja seuraavana päivänä sotaan liittyivät Ranska ja Britannia. Puolessa vuodessa osmanien 800 000 miehen armeija oli neljän rintaman sodassa. Sota kesti osmanien osalta neljä vuotta ja siihen osallistui kaikkiaan 2,8 miljoonaa miestä, joista 325 000 kuoli taisteluissa.[44]

Turkin itsenäisyyssota

Turkin itsenäisyyssota käytiin vuosina 1919–1923 ensimmäisen maailmansodan jälkinäytöksenä. Se johti nykyisen Turkin tasavallan syntymiseen 29. lokakuuta 1923 presidentiksi nousseen Kemal Atatürkin johtamana. Osmanivaltakunnan historian katsotaan päättyneen tähän.

Hallitsijat

Pääartikkeli: Luettelo Osmanien valtakunnan sulttaaneista

Osmanien dynastia oli vallassa vuodesta 1300 vuoteen 1924 saakka, ja siihen kuuluivat seuraavat hallitsijat.[8] Ensimmäiset hallitsijat kutsuivat itseään nimellä bey. Vuodesta 1383 eteenpäin arvonimi oli sulttaani, jonka alaisuudessa maata hallitsivat visiirit.

Käytettyjen nimien kirjoitustapa vaihtelee käytetyn arabialaisen kirjaimiston translitterointijärjestelmän mukaan.


Kulttuuri

Osmaninturkki oli keinotekoinen hovin ja virkakoneiston käyttämä kieli, jota kirjoitettiin arabialaisin kirjaimin. Vuonna 1928 Turkin tasavallassa otettiin käyttöön Istanbulin alueella käytettyyn puhekieleen pohjaava nykyturkki. Siitä seurasi mm. seuraavia muutoksia: kirjaimisto vaihdettiin latinalaiseksi ja kieltä puhdistettiin arabialaisista ja persialaisista vaikutteista (joidenkin arvioiden mukaan jopa kaksi kolmasosaa osmanin sanastosta oli lainaa näistä kielistä – myös vaikutus kielioppiin oli suuri), sekä luotiin runsaasti uudissanoja. Kielitieteessä sana osmani kielen nimenä tarkoittaa osmanivaltiossa käytettyä turkin kieltä, erotukseksi myöhemmästä turkin kielestä tai muista turkkilaisista kielistä.

Runous oli johtava kirjallisuuden laji Osmanien valtakunnassa. Ensimmäinen turkkilainen romaani kirjoitettiin vasta vuonna 1872. Lehdistöllä oli 1800-luvulla tärkeä rooli helppolukuisen kielen ja jatkokertomuksina ilmestyneiden romaanien leviämisessä. Turkkilainen lehdistö syntyi 1830-luvulla.[45]

Katso myös

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Stanford Shaw, History of the Ottoman Empire and Modern Turkey (Cambridge: University Press, 1976), vol. 1 p. 13
  2. ↑ a b " Ottoman Capital Bursa. Official website of Ministry of Culture and Tourism of the Republic of Turkey. Retrieved 26 June 2013.
  3. ↑ March of Mahmud
  4. ↑ March of Abdülmecid
  5. ↑ March of Abdülaziz
  6. ↑ March of Abdulhamid
  7. ↑ March of Mehmed Resad
  8. ↑ a b c d e f Lapidus 2022, s. 332-333
  9. ↑ Jaakko Anhava: Turkinmaan nimi. Kielikello, 2016, nro 2. Artikkelin verkkoversio.
  10. ↑ a b c Lapidus 2022, 331–332
  11. ↑ a b Stoneman, Richard: Matkaopas historiaan: Turkki, s. 117–122, 148. Suomentanut Haikara, Tarja. Kuopio: Puijo, 1996. ISBN 951-57903-3-6.
  12. ↑ LApidus 2022, s. 333
  13. ↑ Anders Røhr: Otavan suuri maailmanhistoria. Kartasto-osa, s. 268. Suomentanut Kolbe, Laura. Helsinki: , 1983. ISBN 951-10745-8-X.
  14. ↑ The Ottoman Empire Turkey: A Country Study. Washington: GPO for the Library of Congress, 1995. (Lähteessä itsenäistymiselle vuosiluku 1299)
  15. ↑ Lapidus 2022, s. 332
  16. ↑ Stoneman 1993, s. 134–135
  17. ↑ Stoneman, s. 143
  18. ↑ Bennison, A. K.: The Great Caliphs. The Golden Age of Abbasid Empire, s. 40–46. Tauris, 2011.
  19. ↑ Stoneman 1993, s. 134
  20. ↑ Stoneman 1993, s. 134
  21. ↑ Lapidus 2022, s. 336
  22. ↑ Stoneman 1993, s. 135
  23. ↑ a b Mitchell, Colin P.: New Perspectives on Safavid Iran: Empire and Society, s. 35–39. Taylor & Francis, 2011. ISBN 1136991948. (englanniksi)
  24. ↑ Lapidus 2022, s. 341
  25. ↑ Lapidus 2022, s. 336
  26. ↑ Sonnenburg, Penny M.: Colonialism: An International, Social, Cultural, and Political Encyclopedia, Volume 1, s. 759–761. Abc-Clio, 2003. ISBN 1576073351. (englanniksi)
  27. ↑ Lapidus 2022, s. 334–336
  28. ↑ a b Lapidus 2022, s. 336
  29. ↑ a b Lapidus 2022, s. 338
  30. ↑ Chiesa del Santissimo Nome di Maria al Foro Traiano Roma. Sito turistico ufficiale. Viitattu 5.5.2023.
  31. ↑ a b c Lapidus 2022, s. 339
  32. ↑ Lapidus 2022, 339–340
  33. ↑ a b Lapidus 2022, s. 340
  34. ↑ a b c Lapidus 2022, s. 341
  35. ↑ Webb 2020, s. 46–49
  36. ↑ a b c Lapidus 2022, s. 342
  37. ↑ Lapidus 2022, s. 342–343
  38. ↑ a b c d Lapidus 2022, s. 343–344
  39. ↑ Abner Cohen: Arab Border-Villages in Israel. A study of Continuity and Change in Social Organization, s. 4–5. Manchester University Press, 1965.
  40. ↑ Berndl, Hattsten, Knebel, Udelhoven: Maailmanhistoria, s. 311. Parragon, 2007. ISBN 978-1-4054-8283-7.
  41. ↑ Ottoman Empire 1914 – the sick man of Europe PBS
  42. ↑ Macrohistory: Crimean War Viitattu 28.4.2014
  43. ↑ Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 73. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  44. ↑ World War I Turkey: A Country Study. Washington: GPO for the Library of Congress, 1995.
  45. ↑ Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 88, 112. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Osmanien valtakunta.
Kansainväliset
Kansalliset
Muut